sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Vähiin käy ennenkuin loppuu

Tilinpäätös.

Tämä vuosi on ollut erikoinen. Todella erikoinen. Olen tehnyt juttuja, joista olen voinut varovaisesti päästää edes pienen ajatuksen päähäni, ja sitten sulkea sen pois. Mutta nyt se on tehty. Olen vihannut kameranedessä seisontaa koko aikuisikäni. Ja nyt mä jopa tykkään siitä. Oikeastaan jos olisi mahdollisuus, olisin mielelläni enemmän. Alan olla aina enemmän sinut itseni kanssa. Hyväksyn virheeni. Vähemmän turhaa itsekritiikkiä, se on vain rasittavaa.

Olen tutustunut vuodessa isoon määrään ihmisiä jotka ovat osaltaan liikuttaneet mun elämää suuresti. Kun taas ne vanhat tuttavuudet on osoittautuneet isoksi tukijakunnaksi. Odotin toista. Ja tässä tulee tarina miksi:
Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta jossa on aina ollut ja varmaan aina tulee olemaan sellainen ilmapiiri missä kaikki tavallisuudesta poikkeava lytätään, ellei se jollain tapaa edesauta jotain tahoa rahallisesti tai muuten positiivisesti. Itseasiassa se paikkakunta olisi loistopaikka erikoiskoululle. Kuten vaikka Erikoislukiolle. Paskanpuhumisen alkeet ja kuinka ohjautua siitä huipulle. Tai "kuinka monella tapaa voit olla kateellinen" tai "ihmisen sorto ja tuho".
No tuosta varmaan pointin tajuaa. Mä oletin ainakin puolituttujen paheksuntaa, mutta (onneksi) en ole kuullut ainottakaan pahaa sanaa. Tai sitten osaan ummistaa korvani ja silmäni oikeissa paikoissa.
Itseasiassa se, että osallistuin kisaan ja kun ilmoitin siitä kavereille se sai valtavat mittasuhteet. Yhtäkkiä mulla on ryhmä fb:ssä. Sellainen kannustusryhmä jossa porukka tuuletti tapahtumaa.

Siinävaiheessa sydän pakahtui. Mun ystävät ja tuttavat on maailman parhaimpia. On ne. Rakastan niitä aivan vilpittömästi. Osaa porukasta en ole edes livenä nähnyt! Osan kanssa on monen vuoden historia nettituttavuudessa, osan vähemmän. Silti heistä on tullut todella läheisiä.

Vaikkakin kilpailu tyssäsi omaan mahdottomuuteensa (long story) mun kohdalla, se toi kyllä mukanaan paljon. Uusia tuttavuuksia. Aitoja, rempseitä, iloisia naisia! Suosittelen kurkkimaan: http://www.pinup.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=21&Itemid=133 
 Siellä ne on. Ja minäkin. Parempaa hommaa (vaatteet päällä) saa hakea!

Ensimmäistä kertaa vähäkin oikeissa fotoissa käytiin Heidin luona. Jännitti. Onneksi Heidi sai rentoutumaan ja osasi neuvoa asioita mitä ei ihan heti tulis mieleen. Vaikkakin itsestä eka kuvissa tuntui sille että oli kolme kättä ja seitsemän puujalkaa. Miten ne asetetaan? Kuitenkin kuvista tuli ihan kelpoja, vaikkakin malli oli sellainen kuin oli. Suosittelen lukemaan myös Heidin blogia. Ainakin allekirjoittanut pitää kovasti Heidin tyylistä kirjoittaa. PLUS että sieltä löytyy upeita kuvia!  http://valojenjavarjojentarinoita.blogspot.fi/

Niin kuin aina elämä antaa, kuin se ottaakin. Ainahan se on ottamassa. On ollut myös niitä skeidahetkiäkin. Hetki niille hetkille.

Mä en alkuunkaan tykkää menetyksistä, erotilanteista, taikka luopumisista. Yleensä silloin mun sisäänrakennettu syöjätär saa vallan. Mä syön mun ahdistukseen. Ja koska mä oon myös pudottanut painoa, en nyt millään malttaisi syödä itteeni +40kg. Niinkus millään en. Mutta koska olen ruoka-addikti ja koska ruoka kuitenkin on asia jota ei voi jättää kokonaan pois niin onhan se nyt tuskaista!!! Varsinkin jos on taipumus syödä pari perhepitsaa ensimmäiseen hampaankoloon ja sitten aloittaa vasta syömään.
Varsinaisesti se laihdutus ei minusta ole suurin ongelma vaan nimenomaan se tuloksen ylläpitäminen. Vaikka toki se laihdutuksen aloittaminen.. Ei ole sekään helppoa.. Se vaatii motivaation. Se vaatii jonkinlaisen isomman sysäyksen että pystyy päättämään ja pitämään sen tavoitteensa. Ne jotka yrittää aloittaa. I feel you! Mulla meni noin 15 vuotta siinä aloittamisessa. Ei paha?

Mutta koska mun pikkumussukoilla on taas kaikilla joku kriisi, lopetan tilinpäätökseni tähän.

Kiitos vuodesta 2012! Uutta vuotta kohti!
Nauti pienistä asioista. Tavoittele suurempia. 















maanantai 12. marraskuuta 2012

Terveterve.

Tein nyt sen mitä olen miettinyt ja pähkäillyt ja miettinyt taas. Mutta kas, kokeillaan. Se on nyt tässä. Blogi. Jossa toivonmukaan voin ja saan purkaa itseäni.

Olen siis reilu 32 vuotias nainen, ja kyllä, siis nainen. Ilman kuvaa ja ääntä vois erehtyä. Tai no kuvastakin saattaa huonoina päivinä luulla muuta. Pieru- ja ronskihuumori jotenkin vaan on mun juttu. Anteeksi jo valmiiksi¨... Niin jaa sarkasmi. Ja näillä eteenpäin on aina menty. Ja ihan pärjätty. 
Ei ole tullut vuoden äiti-palkintoa, eikä ole tullut muitakaan huippupalkintoja. Mutta mä olen saanut paljon muuta elämältä, vaikkakin aina ei ole ollut kivaa. Olen sairastanut vaikean masennuksen kaksi kertaa. Ja ilmeisesti se on jonkinlainen taipumus jo, joten elän vähän veitsenterällä aina. Mutta eteenpäin elävän mieli.

Noin kaksi vuotta sitten tein elämäni isoimpia ratkaisuja. Päätin pudottaa painoa. Ei takaporttia. Ja sen tein. Sitä lähti noin 40 kiloa vuodessa. Saatan kirjoitella siitäkin blogiini kunhan pääsen vauhtiin.  
Sen jälkeen hivenen yllytyshulluna osallistuin Sini Tarkkisen luotsaamiin pinup.fi kisoihin. Jouduin sen nyt jättämään kesken mutta sain jäädä onneksi tiimiin mukaan, josta olen saanut paljon. Oppinut uusia juttuja, niin itsestäni kuin toisista ihmisistä. Avartanut taas näkökenttää.

Mutta koska mua kutsuu nyt perunateatteri, toivotan teidät tervetulleeksi.