maanantai 16. joulukuuta 2013

Lisää pelleilyä kameran edessä

Samalla kun pelleilykuvaa otettiin, halusin pikkuisen luksusta. Diivailua. Sellaista glamouria. Ei sellaista tuksuglamouria, tai, no, jokainen voi olla tästäkin eri mieltä. Mutta siis koska alteregoni nimi kuitenkin on Divina Deluxe, niin eikö siihen nyt kuulu, sellainen pikku diivailu ja glamour?


Saatiin tällainen aikaan. Ja tuttuun tapaan, kuvan on ottanut Heidi Järvi Photography.

Tässä oon minä. Pikkusen pullukka, aikuinen nainen. Persjalkainen ihminen. Ihan tavallinen suomalainen nainen. Joka tykkää kihartaa tukkaansa ja meikata välillä. Ottaa erilaisia rooleja. Kuvitella, leikitellä ja näytellä... Se olen ihan minä itse. Ja oon ihan ylpeä itsestäni.


perjantai 13. joulukuuta 2013

Pelleilyä kameran edessä

Tässä hetki sitten kävin taas valohoidossa Heidillä. Täältä Heidin blogi löytyy !

Edellisen postauksen kuva muuten pääsi  tänne. Wohoo! :)

No back to the valohoito... Sitä  valohoitoaikaa ennen, vanhana ysärinuorena, kuuntelin ysäribiisejä. Kaivelin Ace of Bacen biisin, joka on ollut heiltä eniten mun mieleen. Koska yritän aina olla hauska, ja koen olevani, tai ainakin yritän olla mukana kavereiden elämässä. Jos nyt joku tarvitsee. Joten se biisi sisältöineen, kaikenkaikkisesti vaan on koltahtanut. Kun olen tämmönen vähän hassu ja vähän aina vereslihalla.

Kuitenkin kun kuuntelin biisiä ja sanoja, sain pienen vision. Semmoisen jonka halusin toteuttaa. Ja lopputuloksesta mä vaan pidän kovasti. Iso kiitos taas Heidille. Hän on vaan maagikko, joka vaan saa minutkin näyttämään ihan hyvälle ihmiskappaleelle!

"I'm never gonna say I'm sorry,
I'm a clown for everyone
I'm never gonna let you down,
I'm always here like a sun

I'm a looser, that is a fact for sure
I'm happy even if you don't want
To invite me out for a dance tonight
I'm not normal, I know, I don't care"


-Ace of Bace : Never gonna say I'm sorry 

Heidi Järvi Photography


torstai 31. lokakuuta 2013

Photographiaa..

Minä ja vanha pinupryhmä erottiin, jo hyvä tovi sitten, mutta silti mua kiehtoo kertoa tarina kameran edessä. Tai ainakin harjoitella sen tarinan kertomista.

Kävin tässä Heidillä ( Heidin blogi löytyy täältä ), ja koska Heidi saa ihmeitä aikaan, olen hirveen tyytyväinen taas.


Kaikki kyytiin!
(c) Heidi Järvi

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Back to the heavyweight jam?

Elämä jaksaa aina kyllä yllättää. Ja nyt alkaa tuntua ettei se ole muutamaan vuoteen yllättänyt positiivisesti. Joten nyt on pikkusen enemmänkin kärtyinen olo, noin niinkus kauniisti sanottuna.

Mutta jotain kivaa. Kävin ysäribileissä. Musiikki on sitä missä tuli kasvettua ysäriluvulla. Ja se vaan on. Se vaan ON. Lisäksi tein jotain mistä oon semmoset liki 20 vuotta haaveillut. Ostin liput ja mennään kattomaan Scooteria joulukuussa. Oon yrittänyt saada kaikkia kavereita mukaan. Olisi kiva mennä lössillä kattomaan tätä juttua. Niin että kaverit, aktivoitukaa. Bileet ois Seinäjoella.

Hirveesti hajanaisia ajatuksia päässä, joista ei nättiä blogikirjoitusta tule. Kuitenkin pari juttua tässä:

- Älä käytä parisuhteissa vyönallelyöntiä. Turvallisuuden tunne on korvaamatonta
- Tee lista mitä haluaisit tehdä ja tee niitä. Niinku nyt scooter.
- Kehitä itsetuntoasi. Niin minunkin pitäisi tehdä.
- Puhu paljon, tee vähemmän. Sitten tee enemmän ja puhu vähemmän.

Lopuksi sanoisin että elämä on vaan arvaamatonta.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Urhe(ilev)a Minä.

Olen istunut muutaman viikon aikalailla turhanpäiväisessä koulutuksessa.

Tai ei se niin turhanpäiväinen ole, kunhan se kuusi viikkoa olisi tiivistetty edes puoleen, sen se olisi kestänyt ihan hyvin. Nimittäin ihmeteltiin wordin avausmekanismia ja yläoikealla näkyvää viivaa ja neliötä ja mitä kaikkea ne tekee  tunti ja 45 minuuttia. Hiii- taaas- ti. Jokatapauksessa jengi on siellä mukavaa, ja kahvi on hyvää ja sitä on ollut riittävästi kahvitunneilla. Ja kahvinarkkarina se on mulle aina pääasia.

Tänään puhuttiin pesäpallosta, ja urheilusta muutenkin siinä yhden kahvitunnin aikaan. Ja että millaiseksi urheilu on mennyt. Kaikki tehdään joko tosissaan, tai ei mitenkään sitten. Hauskaahan enää ei saa olla. Pitää menestyä.  Pitää vaihtaa lajia, jos ei tuu tuloksia. Vaikkakin se harrastama laji olisikin hauskaa, niin vaihtoon vaan, että tulee oikeanlaista lihasta oikeisiin paikkaan.

Koska lihaksikas on se uusi laiha, on nyt tavoite saada hyvä perse ja oikeenlaiset reidet ja... Pitää tehdä salilla oikeanlaisia täsmäliikkeitä, ei saa juosta, voi tulla vääränmalliset jalat, kannattais vaan vaihtaa. Miksi ihmeessä näin? Eikö pääperiaatteessa nykyään saisi nauttia siitä liikunnasta. Miksi pitää tehdä jotain suoritusta sen takia että näyttää hyvältä? Okei. Joo, tietynlainen boonus ja ilohan se on kun huomaa jotain muutosta kehossa, mutta että kun se tulee pääasiaksi kaikessa, pistää se allekirjoittaneen vaan ärsyyntymään.


Muistakaa nauttia.

Peace.


sunnuntai 25. elokuuta 2013

Easy Extensions - Helppoa hiuspidennystä

Jokunen aika on mennyt edellisestä.. Tää bloggaus on ihan puhtaasti nyt hiusasiaa.


Siis minulla oli hiuskriisi. Hiuksista lähti mittaa leikkauksen yhteydessä vähän turhan paljon. Tosin hiuskunto oli sitä luokkaa, että kaikki se mikä lähti, sai lähteäkkin. Olen kokeillut aikoinani sinettiä, teippiä, klipsuja.. Vaikka ja mitä. Klipsit painoi päätä, sinetit ei tehnyt hyvää hiuslaadulle, eikä teipit pysyneet. Tai teipit pysyi mun hiuksessa, ei siinä jatkohiuksessa.

Anyway, otin yhteyttä tänne, ja kyselin vähän heidän tuotteistaan.  Kyseessä siis effortless Extensions. Kiinnosti aika paljon se seikka miten hiuslaatu kihartuu, ja voiko sitä yleensäkkin kihartaa. Kokeilussa on auburn, bodywave. Eli hieman kiharainen lisäke, joka näin luonnonkiharaan pehkoon paremmin sulautuu.

Tää on kyllä helpoin ratkaisu mihin olen ikinä tutustunut. Vaikkapa hius onkin keinokuitua, se ei juurikaan tunnu sille. Ainoastaan kihartamisen kanssa on haastetta. Vielä tähän päivään asti, ei hius ole kärsinyt, vaikka olenkin sitä harjaillut ja käsitellyt. Alkuun siima painoi päänahkaa, mutta nyt koko systeemi on ilmeisesti hivenen antanut periksi, ja minunkin vesipäähän tää uppoaa tosi hyvin eikä paina mistään.

Yllättävän paljon (!!!) tässä lisäkkeessä on hiusta. Yksi riittää ihan kepeästi, ainakin mun mielestäni. Kahdesta naksahtais jo niska katki...  Ja miten helppoa tää on laittaa ja ottaa pois. Suosittelen sellaisille jotka nopeasti haluaa hiuksiin pituutta ja runsautta, mutta tahtoo olla myös naturelleja eikä jaksa pelata eri shampoiden kanssa ja kokee pidennykset vaivaksi. Tää on helppo!


Tässä tulee oma fleda ilman sitä pidennystä (tai harjausta tai kampausta näemmä)...

..ja sitten sen jatkon kanssa tupee näyttäis tälle... 






Mukavan pehmoisenkarvaista sunnuntaita.





lauantai 6. heinäkuuta 2013

Sattuu ja tapahtuu. Varsinkin sattuu

Tässä on ollut kaikkea oiretta. On ollut. Vaikka muille jakaa.  Ja olen hypännyt lääkärissä ja ollut huolissani. Ja olen ilmaissut esiin asian jo aikoja että meillä olisi hometta. Minä olen asunut hometaloissa. Kaksi kertaa. Minulla on jo altistus.


Mutta sitten on tilanteita kun ei tunnu ääni menevän perille. Että kuvittelen. Että kun mulla on ollut masennuskin. Luulet vaan. Tuntuuko että masentaa? Maailman ärsyttävin asia.
Ensinnäkin niille jotka ei ole kokenut masennusta. Masentunut ihminen ei ole mielenvikainen ja vähäjärkinen. Aivot kyllä toimii. Ja toisekseen, pidän itseäni sen verran itseäni kuuntelevana ihmisenä että tunnen kyllä varsinaiset masennusoireet.

No jossain vaiheessa kun tuntui ettei minua kuultu, ymmärretty tai vaan vähäteltiin, löysin itseni Törnävän T10 osastolta siinä vaiheessa kun menin itse tk:n luukulle itkemään ja pyytämään apua. Kun ei jaksa tapella valtavirtaa vastaan.

Vietin osastolla pari viikkoa.

Missään vaiheessa minulla ei ole ollut toimintakyvyn alenemista tai että en jaksaisi. Mutta hei, masennusdiagnoosi minulle tehtiin. Mutta koska enhän minä sille voi mitään, näillä mennään.


Pienen hetken jälkeen kotiintulon jälkeen meillä muuten aloitettiin keittiöremppa. Koska meillä oli hometta.

No asiat sinällään jees. Mutta pään sisällä minulla on suuri viha. Mulla on suuri viha kaikkea kohtaan jotka mua on aliarvioinut. Jotka ei ole kuunnelleet. Jotka vetää aina masennuskortin esiin. Että sillä voidaan pyyhkiä kaikki asiat ohi. Että koitappa nyt vaan ryhdistäytyä ja elää kuin normaalit ihmiset, äläkä kuvittele. Älä puhu tollaisia. Olo on niinkuin olisit pieni lapsi jota vähätellään. Jota ei kuunnella, jonka mielipide tai olemassaolo olisi jotenkin vähempiarvoinen. Koska on ihmisiä jotka tietää kaiken ja sinunkin olosi. Äläpä olleskaan puhu tai sano mitään, kyllä me tiedetään paremmin.

Välillä vaan sattuu.




lauantai 29. kesäkuuta 2013

Karvanhalkaisua

Hiuspäivitykset jatkuu.. Edelleen hiukset tuntuu pahalle. Tai siis ei niin minulta itseltäni. Mä haluan pidemmät. Mutten hankalaa pidennystä. Klipsit painaa ja jos kovasti käyttää nekin kuluttaa hiusta. Teipit ei lähtenyt (omasta) tukasta... Löysin HALO-tyyppisen pidennystekniikan josta innostuin.

PAKKO SAADA!

Ja koska mä ajattelin kokeilla millainen on synteettinen materiaali hiuksissa! Ja se mistä puhuin löytyy täältä.

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Karva-allergia!

Mä pakotin miehen leikkaamaan taannoin mun hiuksia. Ota viisi senttiä! Minä opetan (näinniinku entisenä kampaajana). Se ei halunnut. Se menee kuitenkin pilalle. Kuulemma. Ja eikä mee, se on vaan hiusta ja kuinka hankalaa on leikata viisi senttiä pois hiuksista tasaisesti!!??
Note to myself: se on, ei vaan tullut opiskeluajat mieleen silloin... ensimmäisessä tasausleikkauksessa meni varmaan kaksi tuntia.

No anyway. Unohdin mainita ettei kannata ottaa viittä senttiä ihan niskahiuksista koska ne on lyhyemmät kuin sitten päälimmäiset.

Sitten lähti 25cm. Oho. "Leikkaanko toisenkin puolen?"


Mielellään. Kiitos. Ihan hyvää se tietysti teki. Kuivat lähti. Mutta mä en siltikään totu tähän olkapäätähipovaan tukkaan. Mä haluun pidemmät! Mutta en jaksa teippejä, kun ne ei mulla pysy. Tai teipit pysyy mun päässä mutta ei siinä tekotukassa. Ja sinetit kuluttaa muutenkin hentoa karvaa. Ja....

Mulla on karva-allergia. Oman karvan allergia!

perjantai 3. toukokuuta 2013

Voi hyvät ystävät

Järjestettiin lapselle 9-vuotisjuhla.

Lapsella on ollut hieman ongelmia koulussa, ei tahdo olla kavereita. Muuta kuin serkkutytöt. Opettajan kanssa ollaan palaveerattu ja puhuttu ja tehty toimenpiteitä. Silti, ei oikein irtoa.

Lapsi vei kouluun, innoissaan, kutsukortit. Kun päivä tuli, tietysti jännitys kohosi. Kävi mummoa ja pappaa, kävi serkkutytöt ja poika. Mutta ei muita. Ei niitä koulukavereita. Yhdeltä tuli ilmoitus että oli kipeä, ja sain sillä selitettyä sitten paljolti poissaoloa. Kun nyt on kamalasti kaikkea tauteja liikenteessä... Lapsi huokaili mun sylissä illan. Ei se juurikaan paljoa puhunut. Mietti hiljaa. Ja sanoi hiljaisella äänellä "Ketään muita ei sitten tullut". Ja sitten huokaili. Huokaili vielä sängyssäkin.


Mä voin niin pahoin. Vieläkin. Joka kerta kun mä ajattelen tapahtumaa mä en voi muuta kuin itkeä.



Mitä minä teen?

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Ei mitään asiaa.

Piti tarkistaa kuinka pitkää mua on ärsyttänyt kaikki.

Pitkään. Liian pitkään.

Edelleen koettelee. Kaikki. Pitää tehdä jotain. Lisäksi poden yksinäisyyttä. Kts. edellinen päivitys.



perjantai 12. huhtikuuta 2013

Nalkutinalkuti

Silloinkun ihminen luulee, ettei jaksa enempää, tapahtuu jotain mikä todistaa, että todellakin pystyy jaksamaan enemmän.

Mä en oo nähny mun puoliskoani varmaan kuukauteen. Silleen kunnolla. On se ollut täällä talossa, vaan se tekee silloinkin hommia. Joko on puhelimessa tai sitten se laittaa sähköpostia.
Mä taas oon luonnollisesti keskittynyt penskoihin. Tai siihen mitä ne saa aikaan. Siinä on hommaa pojjaat, kuulkaas! Mä olin jo ajatuksessa etten jaksa enää yhtään. Niiltä jää kaikki sille sijoilleen mihin vaan kädestä tiputetaan. Kaikki. Mä tiedän että monet sanoo tätä, mutta niitten lapsoset saattaa joskus erehtyä laittamaan koulukirjat laukkuun esimerkiksi? Muttei meillä. Ei. No tässätapauksessa voi varmaan kiitellä itseään ja geeniään ja kaikkea. En minäkään ole pentuna, enkä kyllä aikuisenakaan mikään siivousaktiivi.

Mä en nyt enää sitten jaksanut. Mulla lähti viikko sitten käyntiin raivohullu perheenemäntä (osa tsiljoona). En aio hyväksyä tätä perseilyä. Mun rahkeet, lähinnä henkiset, ei kestä tätä perässäjuoksua ja siivousta, koska minä itsekkään en ole siivoustyyppi. Minä tarvin tässä apua, sillä jos kaikki siivous kasaantuu mulle, niin siitä ei tuu hevonhelvettiäkään. Nähty on. Mä oon hyvä aloittamaan! Kunhan joku viimeistelis... (ehe, ehe)
Mä oon kulkenut perässä ja nalkuttanut. Sellaista nalkutusta mitä mä en yleensä tee. Sori vaan aviomies, saat sinäkin osasi. Mutta mullekkin nalkutetaan, mä saan myös jakaa tätä iloista keskustelua ja mielialaa nostattavaa tapaa kaikille.

No: Hommahan osoittautui raskaaksi. Mä olin varma että seuraava kurainen kumppari, pikkusenkin vinossa eteisessä ja mä skitsahdan täysin! Ensinnäkin mulla on kolme lasta ja kaikkien perässä pitäis olla hiillostamassa, samaan aikaan. Ei jotenkin onnistunut. Tein kuitenkin parhaani. Mielestäni mä olen hyvin kehityskelpoinen nalkuttaja kuitenkin. Ei huono! Samaan aikaan mun toinen pää alkoi reistata. Mä aloin huolestua jo siitä että mun nalkutus aiheutti verenpainetta ja jonkinlaisen aivoödeeman (ei mitään tietoa mikä se on mutta kuulostaa sopivan vaaralliselta). Anyway, yhtäkkiä siis pisti toiselle puolen päätä, silmän taa ja ihan törkeän kipeästi. Ja sitten tuntui että puoliskassa päässä on painetta. Silmä ei kohdista kunnolla. Harmaa varjo silmässä.

Helvata. Mulla oli jo mielestäni kurjuus maksimoitu ennen tätä pälliefektiä. NO: Eikun soittamaan _taas_ silmäpolille. Että mitäköhän nyt. Ja siis miksi silmäpolille piti soittaa, johtuu siitä kun mun verkkokalvossa on "haavoja". Verkkokalvo saattaa irtautua. Sille ei saa oikein mitään.
Silmäpoli oli taas sitä mieltä että kuulostaa neurologiselle ja otappa yhteys teekooseen. No teekooyhteyden jälkeen kävin hoitajan vastaanotolla, joka sanoi ettei se osaa sanoa mitään, mee lääkäriin, jonne menin ja sain epilepsialääkkeet ja jonka jälkeen soitin taas neuropolille jotka sanoi ettei niitä oteta vaan tuu tänne mutta käy uudestaan ensiavussa/lääkärillä että saat lähetteen tänne. No tuon episodin jälkeen alkoi tuntua aika väsyneelle. Siis ei väsyneelle, vaan tiiättekö väsyneelle. Niinkus, ei oikein kiinnostais. Paitsi että kun ei näe kunnolla toisella silmällä, niin oli vähän pakko.
Lyhyesti virsi kaunis. Reilun viiden tunnin ja pompottelun jälkeen olen käynyt keskussairaalassa, josta ilmeni se, ettei silmässä pitäis olla mitään muuta uutta paitsi se että puolet silmästä on paskana (suora lainaus tohtorissedän sanomisista). Eli ei silläpuolella uutta. Neuropuolella taas kaikki muut toimii. Ei oo siis muuta kuin tää selvittämätön kipu ja paine ja se, ettei toinen silmä ota kontaktia. Oon siis takaisin kotona syömässä särkylääkettä kuin leipää.

Takaisin nalkuttamiseen. Joku ilta tässä viikolla, kun olin ottanut pari lihasrelaksanttia ja kipulääkkeen ja silmä sojotti holtittomasti heitellen ylälistan ja alalistan väliä, alkoi tuntua sille että mä haluan kunnon yöunet. Sanoin paremmalle puoliskolle että sori, mä meen nyt pehkuihin, handlaa sä kersat peteihin. Ja siis sen tein. Menin nukkumaan. Aamulla klo 6.45 huomasin, että joku tai useat kupeitteni hedelmät olivat illalla ajatellut ilahduttaa minua heittelemällä noin litran mustikkamehukeittoa luonnonvalkoiselle karvalankamatolle.

Silmäntakainen paine kasvoi mittasuhteisiin joista nyt ei puhuta.  Mutta kestin sen kuin nainen. Keitin kahvin, otin sen kuppiini, istahdin keittiöön ja katselin mattoa ja itkin kaksi kyyneltä. Sitten otin lusikan, kaivoin kuivaneet mustikkakeitot pois ja vein maton pesuhuoneeseen ja testasin maton sietokykyä erilaisin myrkyin. Koko päivän. Hillitöntä jyystöä. Siis matonjyystöä! Mä oon kuitenkin ollut 10 vuotta aviossa, että hillitkää hyvät ihmiset ajatuksenjuoksunne! No siis kiehuva vesi ja kloriittikin tuli kokeiltua. Kunnes unohdin koko maton ja illalla muistin sitten huuhdella. Siitä tuli kuitenkin aika puhdas. Ja siinä on vielä niitä karvalankojakin. Ja se on suht saman kokoinen kuin ennen projektia.

Tän jälkeen päätin etten koskaan enää pese yhtään mattoa, etten jaksa enää! . Paitsi tietty nyt kun meille rantautui yrjötauti ja liki kolmevuotias oksentelee kaaressa juoksennellessaan ympäri kämppää. Mutten siis tän jälkeen neverever.


Eikä tässä mulla juuri muuta. Paitsi että mies. Mulla on sua ikävä. Anteeksi. Lähetäänkö lomalle?



sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Ärsyyntymisiä

Minähän olen tosi tasainen luonne, joka kuohahtaa hirveän harvoin. On harvoja asioita jotka saa mut tuohtumaan, mutta on ainakin kolme asiaa joista mä saan hillittömän skitsofriikkikohtauksen HETI.

Numero 1.
Tuu vaan neuvomaan mua tai arvostelemaan mun tekemisiä, ilman että olen kysynyt neuvoa/näkemystä. Tästä seuraa mielenvikaista läpändeerusta heti sitten välittömästi. Mulle ei parane tulla kukaan neuvomaan mitään, ellen mä ole erikseen sitä pyydellyt. Saatikka mä en halua kuulla arvosteluja mun tekemisistä. Miten mä hoidan asiat ja sitärataa. Varsinkaan mun kodin sisäpuolella sitä ei kannata mulle tulla sanomaan. Mä hoidan asiat mun tapaan ja taas jos se ei miellytä nikkari on tehnyt kätevän kolon tupaan, josta pääsee sisälle ja ulos. Jos ahdistaa sisätiloissa, suosittelen käyttämään sitä ulosmenoreikää.


Numero 2. Ihmiset jotka ei osaa ajatella asioita kuin yhdeltä kantilta ja ovat aina oikeassa.
Miksi? No. Keskustelua ei saa aikaiseksi. Mistään. Vaikeita. Parempi olla vaan hiljaa ja nyökytellä.



Numero kolme. Ulkonäkö (ja varsinkin paino).
"Oon 17 vee ja painan 45 ja oon 175 cm pitkä, oonko läski!!???"
 No en ees aloita. Ärsyynnyn jo heti. Nuoremmat naiset ja miehet on jo ihan sekaisin kaikesta tästä. Oikeasti. Olihan sitä silloinkin kun itse oli 18. Mutta tommoset rapiat +10 vuotta on tehnyt ajassa todella jotain. Sillonkuin itse terveellisesti "kriiseili" jostain olemattomista hörökorvistaan.. no se oli pientä. Nyt sitten valkaisemaan vaan kaikki hampaita ja kiristelemään ja korjailemaan hirveen nuorena. Se on okei. Ja kun sanotaan että se on okei, eikö silloin tuu jo sellainenpikku vinkki siitä, että et oo hyvä itsenäsi? Mulla ei oo mitään kauneuskirurgiaa vastaan. Vähän ihmettää vaan miten helposti siihen lähdetään ja millä perustein. Ja minkä ikäisenä. Mut nyt siis hirvittelen sitä tosiasiaa kun nuorilla ihmisillä on hyvin paljastavia kuvia itsestään ja he myös vastaanottavat kommentointia, hyvin AVOINTA kommentointia itsestään. Kyllä siinä täytyy olla hyvin jalat maassa tyyppi ettei minäkuva ihan vääristy lopullisesti. Tai elämä mene pelkän sen ulkokuoren tiimellyksessä. Mä puhun tästä asiasta paljon, oon vaan huolissani...


Nyt ammattiärsyyntyjä kuittaa. Kiitti!

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Kevät tulee! En oo valmis!

Varma kevään merkki on aina helmikuussa ilmestyvät tosipienetmustatmuurahaiset. Kyllä, toi on yhdyssana, koska sanon niin. Ja mä vihaan muurahaisia. Itseasiassa mä pelkään niitä. Mä en niinkään ällöile esimerkiksi hämähäkkejä, mutta muurahaisia..

Kevään koittamisesta on muitakin varmoja merkkejä. Kuten ikkunat on yhtäkkiä paskaiset ja pölyä on ilmassa. Tai siis sen näkee. Se on se valo. Se valo joka saa kaikki muut ihmiset virkoamaan ja tekemään kaikenlaista urakkaa ja hyppimään ilosta "Kevät tulee, ihanaa! On niin paljon virtaa!" Ja minä taas oon "Prepare to die"-meiningillä.

Kolmas varma merkki: Tekee mieli uusia kaikki. Aloitetaan verhoista. Maalataan tai tapetoidaan seiniä. Pitäisköhän maalata muutakin... pitäis muuten hankkia uudet sohvat.. tasot. Itseasiassa seinä pitäis kaataa, HITTO POLTETAAN KOKO TALO ja rakennetaan uusi. Kaikki suunnitelmat tyssää onneksi ennen talonpolttoa rahanpuutteeseen. Ja muutenkaan se talonpoltto ei oo järkevää. Älkää kokeilko kotona.

Mä en postaa nyt oman kämpän sisustusta, koska täällä ei oo sisustusta :D Paitsi noin kahdeksan vuoden ajan keittiönpöydällä on vakiona joku auto/traktori/puimuri. Se on se meidän juttu.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Anonyymit Aivottomat

 Hei, olen Tina ja olen idiootti.



Mulla on tosi paha tapa tehdä kaikkea suunapäänä, eikä tarkistaa asioita. Huolellisesti. Huolellisuus missään muodossa ei oo valitettavasti kuulunut mun elämään. Koskaan. (Tässä vaiheessa äiti varmaan nyökyttelee päätänsä murheellisesti ja muistelee ja miettii "ai että mää niin kärsin".)
Mutta se on totta. Mun pitäis oppia olemaan huolellisempi, tarkastamaan asioita. Mutta jotenkin mä en vaan pääse siihen pisteeseen. Mä näen kaikissa asioissa ne jutut, mitä toiset ei nää, ja taas toisinpäin. Ja se on hankalaa. Ei siis hankalaa mulle, vaan lähinnä muut siitä kärsii. Koska mä oon, yllättäen, keskittynyt johonkin muuhun näkökantaan, ei siihen järjelliseen puoleen ehkä vaan siihen tunnepuoleen, yleisfiilikseen. Yksityiskohdat unohtuu. Tuun yksityiskohtiin sokeaksi.

Eilen sattui jonkinsortin isonisoniso äksidentti. Häpesin koko päivän NIIIN paljon koska yllätys, alkuun en tajunnut edes pointtia. Kun en ollut huomannut. Ja sit tuohduin. Ja yhtä nopeesti rauhotuin ja mietin.  Ja sit kun olin keskustellut talon järjen kanssa ja se sanoi, että rauhotut (siis ei silleen rauhotu että olisin riehunut, vaan kun mä olin jo tilassa että murehdin ja itkin ja kaikki oli päin persettä) ja katot mitä tässä on tapahtunut, ja sit mä katoin ja häpesin. Koska se oli vasta eka kerta kun tajusin koko jutun. Koska se oli mun moka. Ei siis tahallinen, mutta mun moka. Ja mä häpesin. Siis oikeasti häpesin. Istuin talon sisällä, vedin peittoja korviin ettei vaan kukaan näe ja häpesin. Ja itkin ja häpesin. Itkin taas. Ja häpesin.

Niin ja siis se häpeä ei hirveesti häviä. Mutta. En tiiä.


Hei olen Tina ja olen idiootti. Hauska tutustua.


perjantai 15. helmikuuta 2013

Tilassa

Tiedättekö sen tilan kun on hyvinhyvin ontto olo. Mulla on se nyt. Tai oli jo eilenkin osittain.
Päässä ei liikahda minkäänlaista eikä edes jaksa siitä huolehtia. Ja samalla mulla on hyvin hyvin raskas olo. niin että voisin nukkua nyt vaan viikonlopun putkeen ja katotaas sitten maanantaina. Juttuhan on vaan niin ettei se toimi noin. Harmi.

Mä kävin muuten suu-ja sorkkatautipolilla ja tänäaamuna neurollakin. Kaikki vaikuttais olevan ihan ok, mutta koska molemminpuolinen silmien näkökyvyn menetys (hetkittäisestikkin) viittaa aivoperäiseen juttuun, asia tutkitaan vielä magnettikuvilla. Mutta tohtori kyllä rauhoitteli että kun muuten kaikki toimii, ei oo hätää.
Luultavasti juuri tuo lepyttelytieto saikin viimeisteltyä tän "tilan" mulle. On tätä tullut pyöriteltyä mielessä kuitenkin.

Koska oon ruokavaliostakin repsahtanut viimeiset puoli vuotta ja viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut jotain läskillisesti järkyttävää, mun on vaan taas pakko tsempata. Puuh. Ärsyttää sekin. ÄRSYTTÄÄ. Mun tarvii ajatella vaikka vaan sanaa "pulla" ja kas, mulla on kaksi kiloa lisää. Nojoo, myöskin kalatermein iltasyönnit on ollut lisääntymässä ja vahingossa oon syönyt pussin karkkia. Huomaamatta. No anyway. Oon taas yrittänyt tsempata. Painotus sanalla yrittänyt. Tänäänkin kello oli kaksi ennenkuin sai suuhunsa muuta kuin kahvia. Se muuten monesti kostaantuu syöppöhulluuskohtauksella illanpäälle. Mä mielelläni haluaisin tulla himolikkujaksi, silloin tätä ruokaongelmaa ei ois. Muttaku ei. Musta ei oo vieläkään tullut ulkoilijakansaa tai sporttihullua. Kuka auttais? Personaltrainer? Tarttis varmaan myös ravitsemusperäteipin. Ja muita apujoukkoja. Help. Olen ihaillen katsonut Juttaa ja puolen vuoden superdieettejä. Tollaista minä tarviin!

Ystävänpäiväkin tuli ja meni. Anteeks kaikille ystäville, en muuten taaskaan lähetellyt kortteja. Oon siinä surkea. Niinkuin soittamisessakin. Mut mää oon hirveen hyvä ajattelemaan mitä kaikille kuuluu ja miten voidaan. Olette mielessä.

Nyt jatkan tilailua. Kiitos.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Fear Factory

Terrrrrrvetuloa kaikki seuraamaan Fear Factoryä. Toisinsanoen tervetuloa mun korvien väliin. Ja tälläkertaa mä kerron tän ääneen vaikka asia onkin tyhmä, lapsellinen ja olisi parempi pitää tästäkin asiasta suu supussa.

Mä olen muistaakseni aina pelännyt jotakin. Aina! Ja ihan hirvittävästi. Niin että sydän on pusertuneena rintaan. Yleensä ne asiat on jotain mistä ei tarvitsisi huolehtia, mutta minä huolehdin. Mä huolehdin ja pelkään kaikkia asioita niin paljon että olenkin sanonut, etten ole pitkäikäinen. Minä murehdin itseni kumoon.

Viimeaikoina (= muutamina viime vuosina) oon murehtinut paljon omaa terveyttäni. Ajattelin että jos painonpudotus auttaisi asiaan. Olihan minulla paljon ylipainoa. No, ei auttanut. Tai no saan mä taitettua itseni kasaan huomattavasti helpommin, mutta se varmaan onkin siinä kaikki.

Mua on vaivannut pitkään mitä moninaisimmat vaivat, niin että tohtorit alkaa olla kaikki varmaan ihan rikki. Taas se tulee. Mutta useimmiten ei ne ole edes kuunnelleet asiaa. Kuten tässä aiemmin kun kävin lääkärissä sen takia kun herätessä mulla ei ollut lainkaan näkökykyä. Tuli se tovin päästä takaisin, mutta siis oli pelottava tapaus. Ja koska mulla on silmänpohjassa verkkokalvossa reikiä ja se voi aiheuttaa irtaumaa, mun pitää raportoida kaikesta oudosta silmäpoliklinikalle. Soitin sitten tästä heti, joten sanoivat että menen käymään päivystyksessä, ei kuulosta silmävaivalle vaan neuropuolen asioille. Ja minä menin sitten selvittämään asiaa päivystykseen. Mä sain sieltä diagnoosin että mulla on toisessa korvassa alipainetta.  Joskus turhauttaa. Raskaasti turhauttaa.

Mä olen varmaan kertonut joskus että olen sairastanut masennusta? Kyllä. Älkää koskaan sairastuko siihen, sillä sen jälkeen ihan sama vaikka teiltä irtoaisi yhtäkkiä pikkusormi, teillä on sen jälkeen masennus. Mun kaikki vaivat on joko masennusta, tai sitten ne kysyy "tuntuuko susta että sua masentais?"

Kyllä. Itseasiassa kyllä. Jos minulle sanotaan keskussairaalasta "Mene lääkäriin, hae lähete neuropolille, kuulostaa neurovaivalle" ja minulle taas lääkärissä sanotaan "Ihan normaali on silmä ei näe, ei tarvita lahete. Hetkinen, korvassa olla alilampo, tarkoitta alipaine". Silloin joo voi vähän tuntua ettei saatana tästä tule mitään.

Nyt mä jännään sitä neuroaikaa, mulla on tulossa myös suupolille aika ja sitten pitäisi muutama luomi käydä irrottamassa. Silmästäkin (!!!) löytyi viimeksi luomi. Sitä kuulemma pitää seurata. Menin googlaamaan. Virhe.








perjantai 8. helmikuuta 2013

Omatoimimatka Seychelleille

...ja mä niin haluan sinne takaisin! Jäi ne pari saarta kiertämättä.


Seychellit on se paikka Intian Valtamerellä jota kutsutaan paratiisisaareksi. Ja samalla ihan törkeän kalliiksi paikaksi. No, se on totta ja tarua.

Olimme siis omatoimimatkalla. Katseltiin pitkään ja hartaasti majoituspalveluita. Löydettiin aika edullinen mesta, sellainen oma pikku talo, joka sijaitsi isänäperheen talon vieressä. Tosi edulliseksi sen meidän majoituksen teki se tosiasia että lähes vieressä sijaitsi Maya Resort 1500-4000€/yöhintoineen.
Sitten varattiin lennot. Niitäkin oli samalla katseltu, ja päädyttiin kahden vaihdon lentoon. Oli halvimpia mitä löydettiin. Vaihdettiin konetta Saksassa ja Abu Dhabissa. Helsingistä Mahén saarelle kesti matkustusaikaa siis noin 18 tuntia, siis vaihtoineen kaikkineen. Onneksi oli ne vaihdot, niin sai jaloitella edes tovin siinä. Ennen Helsinkiä istuttiin autossa se 5 tuntia.
Anyway, matka oli pitkä, mutta se unohtui aikalailla heti kun pääsi kohteeseen. Siellä oli lämmintä ja vihreää. Niin ja siis lämmintä! Sanoinko että siellä oli lämmin? Nythän siis istun tässä patterin edessä ja katson ulos jossa näkyy lunta, tuiskua ja pakkasta.

Satuttiin tulemaan juuri keskelle trooppista syklonia. Joka oli muuten harvinaisen vahva. Ja siellä ei ollut satanut pariinkymmeneen vuoteen sillätavalla raskaasti kun nyt oli satanut (ja satoi). Mutta se nyt ei haitannut eikä huolettanut juurikaan koska a) matka oli pitkä - väsytti ja b) siellähän oli lämmin! Sellanen +33. Ei paha.

Pari ensimmäistä päivää siellä poijjaat satoikin. Ne päivät käytettiin tehokkaasti nukkumiseen ja lepäämiseen ja käytiinhän me toisena päivänä katsomassa pääkaupungissa Victoriassa pankkiasiat kuntoon (jostain syystä pankkiautomaatti ei halunnut antaa tarpeeksi rahaa). Pääkaupunkiin mentiin linja-autolla. Jos menette linja-autolla niin näin naisena voin varoittaa: Korkeanpaikankammoiset voi ottaa tuplasetin rauhoittavia. Hienot on maisemat. Joo-o. Mutta tiet oli kapeita. Ja mutkaisia. Ja kuskit KekeRosberg goes insane. Ja bussissa ei oo ilmastointeja. Ei välttis myös toimivia tuulilasinpyyhkimiä. Noi kaksi asiaa + ulkona oleva lämpö + noin 58 kappaletta hikoilevaa ihmislihaa sisällä, aiheuttaa väistymättä ikkunoiden huurtumisefektin. Onneksi on aina joku bussiasiakas joka voi rentulla pyyhkiä lasia sisäpuolelta. Aijuu. Ne ei pidä bussin ovia kiinni. Mutkissakaan. Mutta halpaa bussilla liikkuminen on. Se maksoi (aina matka oli minkä pituinen oli) paikallista fyrkkaa vitosen. Joka nyt sitten on euroina.. öö... 28 senttiä ja rapiat. Eli ei mitään. Enkä mä moiti bussikyytiä, ei.. se vaan oli sellanen mieleenpainuva. Vähän niinku ois huvipuistossa.

Jostain luettiin että ostakaa hyvät ihmiset viinipullo jo kentällä, koska siellä se on kallista. Paskat. Tai no, mä en oo viiniekspertti. Ostin tetrapakin viiniä, maksoi 108 rupiaa. Joka taas on noin 6,2€.  Paikallisesta supermarketista siis. Ja koska meillähän oli kokkausmahdollisuus siinä meidän bungalowissa, me tehtiin itse safkat. Taas paikalliseen supermarkettiin. Paikallisella supermarketilla tarkoitan peräpökkölän r-kioskin kokoista puljua, jonne on tumpattu kaikkea vähän vaipoista viinaksiin. Ja hintataso ruokatavaroissa on kyllä alle suomen, että se siitä kalleudesta.
TOISAALTA: Jos menet syömään ravintolaan (joita saa joskus jopa etsiä paikkapaikoin saarta) saat varmasti menemään rahaa. Me käytiin kerran raflassa ja monesti otettiin ruoka jostain takeawaypaikasta. Siellä pakki ruokaa maksoi noin 50 rupiaa (noin 3 euroa) ja sait varmasti vatsan täyteen. Maistettiin haitakin. Parempi niin päin. Kuulemma naapurisaaren edustalla oli pyydetty sharkkis, muttei siitä sen enempää, se ei oo siellä enää, syötiin se.

Koska me oltiin ulkona hotelli-illuusioista nähtiin paljon myös paikallista väestöä kun asuittiin käytännöllisesti katsoen keskellä heitä. Valaisevaa sanoisin. Paikallisista muuten taisi olla naisia suurin osa. Suhdeluku on jotain kolmen suhde yhteen. Se muuten näkyi jo busseissa.

Tavattiin muuten sen naapuri-ökyhotellin turvamies rantsussa. Oikein mukava sälli! Puhelias kuin mikä ja tekee musiikkiakin sivutyönään. Kutsui meidät sitten vapaapäivänään päivänvittoon. Kierrettiin taas pääkaupunkia ja käytiin katsastamassa paikan ehkä se "turistirysä" paikka eli Beau Vallon. Jos haluaa seyschellimatkaltaan helppoa ja nopeaa, se vois olla se paikka.
Takaisin paikallisiin:  Palkathan siellä paikallisilla ei ole hurjat, parisensataa euroa kuukaudessa. Samalla jutustellessa paikallisten kanssa, saatiin aika paljon tietoa kuinka siellä(kin) paratiisissa asiat oikeasti on. Kyllähän siellä aika paljon ulkomaalaisomisteisia hotelleja on ja käytetään ulkomaalaista työvoimaa, joille muuten maksetaan parempaa liksaa jostain syystä. Joten: Ostettiin tuliaiseksi nimenomaan noita levyjä, niin ainakin tuettiin paikallista. 

Matkan loppupäivinä sää suosi.  Oli kuuma. Tehtiin muutamia bussiretkiä, katsasteltiin eri biitsejä. Käveltiinkin, mutta siinä kuumuudessa ja olemattomien tienpientareiden tähden bussin kyydissä oleminen tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin bussin kylkeen liiskautuminen.

Jokatapauksessa suosittelen. Ihana paikka. Turkoosi meri, mukava meininki.

Matkailija, muista vastuusi













torstai 24. tammikuuta 2013

Filmaten

Mä luin tänään. Ei, siis en lukenyt nyt mitään mieltä ylentäviä opuksia vaan lehtiä ja uutisia.
Luin ensin naistenlehdessä jutun jossa puhuttiin miten digikamerat on muuttaneet elämänmallia. Ja nyt luin tämän tutkimuksen, jossa siis kerrotaan fb-kateudesta.


Ja Totta. Muistan vielä ajan jolloin 36 kuvan filmirullan osto oli ihan törsäystä. Eikä tasan voitu tarkastaa millä ilmeellä ollaan, onks tukka hyvin näkyyks kello. Kuvat tuli sellaisena kuin ne oli. Siinä oltiin omimmillaan. Mää nyt oon tän näköinen ja that´s it.

Nykyään otetaan uusiksi kuvia niin kauan että jokainen seurueen väki on suhteellisen tyytyväinen kuvaansa. Silotellaan. Tasotellaan. Luodaan jonkinlaista illuusiotakin. Mä mietin nyt sitä, millätavalla se muuttaa ihmistä ja ihmisen minäkuvakäsitystä. Kun on mahdollisuus retusoida kaikki ikävät asiat kuvasta pois. Riittääkö lopulta mikään? Kun on vääränlainen hymy, otetaan uusi kuva. Tukka huonosti, otetaas uusi kuva..Fotaroidaan kaksi kuppikokoa lisää ja oikeaan käteen hauis. Ja lopulta peilistä näkyy ihan toista mitä kuvissa. Pitääkö se peilikuva korjata siihen mitä kuvissa näkyy? Voisin kuvitella että hieman vaikutusalttiin luonto ei kestä tätä. Kun on pakko olla jotain mitä ei oikeasti ole. Ja miten ympäristö siihen reagoi? Kun haluu kaikki.

Saako sitten lopulta mitään. Muutakuin pahan mielen?



tiistai 22. tammikuuta 2013

Vattujen kevät. Eikä paljon ees mansikoita.

Tänään ei ole ollut mun päivä. Asiat mitkä vois mennä pieleen, on mennyt pieleen. Ärtymiskynnys on ylitetty. Mä siedän (omasta mielestäni) aika paljon ärsykkeitä ja yritän aina katsella asioita eri perspektiiveistä, mutta aina ei vaan jaksa. Tänään mulla on oikeus mököttää. Ja olla takakireä. Ahdistua. Tuskastua. Ja syyllistää vähän itteeni. Ois pitänyt tietää.

Tänään lisäksi eloon heräsi mun sisäinen kukkahattutäti. Se just liittyy netin ihmeelliseen maailmaan, mutta koska mulla on se kukkahattutäti nyt sisälmyksissäni niin en voi edes avautua siitä. Just tässä netin ihmeellisessä maailmassa.


Mun mieliala on nyt ollut muutenkin surkea koko viikon. Varmaan johtuu vuorovesistä ja kuun liikkeistä. Viimeyönä näin unta että meillä oli miehen kanssa perheyritys. Me toimittiin palkkamurhaajina. Mies ei ees osunut ja tuli pikku riita. "Anna ku äitis näyttää, ei tollalailla..." ja sitten se toinen on "Mene sinä nyt mäkeen, anna mun keskittyä..." Toissayönäkin oli joku samantyyppinen riemukas (not) uni, mutta sitä en muista. Mutta aina kun tollaisia unia näkee, tuntuu kun ois nukkunut tosi huonosti. Ja jos mä nukun huonosti, silloin mulla ON huono päivä. Sitäpaitsi oon syönyt huonosti. Se ei tarkoita nyt sitä että oisin syönyt jotenkin vähän. Ei... kun just päinvastoin. Jotenkin tähän kaikkeen tuskastuneena olen taas iloisesti vetänyt kaikkea, paljon kaikkea ja varsinkin paljon kaikkea jota ei saa syödä. Sekin tekee varmaan osaärtymyksen. Tai siis korjaus; se tekee ärtymystä. Lisäksi mulla on joku kurkkupöpö, on raskas hengittää ja I feel like shit. Niinku kaiken tän "jalkojasärkeekolottaatuntohäiriötäleukaeimeekiiväliinlähteenäkö". Ei paha. Ootan sitä hetkeä että pääsee tosissaan tutkimuksiin. Jos ne tutkisi. Joskus.

Positiivisemmat jutut: Kolme yötä kesään on. Laskin aivan itse äsken.
Mulla on pakattuna bikinit, vaatteet, ja oikeastaan kaikki.. Passi ja matkadokumentit puuttuu. Pitää tulostaa. Ja sitten Seychellit kutsuu. Olen fiilistellyt kovasti kuvien ääressä ja miettinyt kuinka paljon ne kusee todellisuudesta. Toivottavasti positiivisempaan suuntaan.






torstai 17. tammikuuta 2013

Rakas päiväkirja..

Nyt tympii!

Älä kysy mikä. En edes tiedä. Tai no, olen tympiintynyt jatkuvaan kipuiluun. Helpompi sanoa ettei ole paikkaakaan jossa ei olis vaivaa. No kuitenkin, ehkä se on nyt sitten sitä. Onneksi tuli sairaalalta kirjeet tutkimuksiin. Niin neurolle kuin suu(ja sorkkatauti) polille. Voi kun kestäisi sinne asti.

Sitä ennen tulee olemaan kuitenkin L.O.M.A
Loma jota suunniteltiin, loma joka meinasi peruuntua, mutta kuitenkin mies sitten varasi. Loma, joka on erilainen loma mitä on ennen tehty. Nyt mennään omatoimimatkalle. Seychelleille. Onko aika panikoida ja saada sätky? Seychellit on yksi unelmakohteista ja nyt se näemmä toteutuu!

Mä oon yleensä aika hyvä jännittämään ja keksimään kauhuskenaariot. Mutta jostain luin että se on naisten primitiivinen reaktio ja siis kuuluu asiaan. Hyvä. Siitä sitten ei tarvi panikoida. Mutta kieltämättä nyt alkaa jännittää. Hyvin vähän olen matkustellut ja sen kautta tietoisuus siitä, kuinka mikäkin toimii on todella vähäinen. Nyt jännittää kun varatessa matkaa tuli kaksi vaihtoa. Vaihtuuko ne laukut automaattisesti? Mitäs jos ne hukkuu matkalle? Tai ei ehdi jatkolennoille? Ja sitten se pahin, jota siis en oo pelännyt koskaan, mutta mies antoi saunassa valistuksen lentokoneista ja turbulenssista. Oli väärä ratkaisu kertoa mulle. Siis se kone tipahtaa. Ja jos selvin siitä jatkolennolle, se toinenkin kone tipahtaa. Ja viimeistään se kolmas kone sitten tippuu! Se on varma. Siis on pakko riipaista hirvittävä känni koneessa ja olla tukka silmillä. Yritän tässä nyt vaan sitä juopon tuuria.

Ainiin. Ostin ripsitarvikkeita omiksi huviksi ja ajattelin ruveta harjoittelemaan niiden laittoa. Tilasin Tukkukauneudesta tarvikkeita. Kiitos muuten heille hyvästä palvelusta!  Nyt pitää kokeilla niitä laittaa sivullisille uhreille, joilla on aikaa maata koko päivä selällään ja vielä tekemättä mitään (ei perverssillä tavalla).

Mutta jos nyt keittelisi kahvia ja tekisi jotain mikä piristäisi päivää.











sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Ajatusmylly - osa 1

Mun on pakko jatkaa samasta teemasta jauhamista kuin viimekerralla, paitsi ehkä eri näkökulmasta. Ja totutusti se varmaan laajenee ihan muuksikin aiheeksi mutta...


Mä sain palautetta. Paljon hyvää palautetta. Kiitos kaikille!!! On sellainen epätodellinen olo.
Palautteen sisällöstä täytyy sanoa sen verran, että muutama sanoi, että oon heille esikuva. Ja sitten ihan suoraan mun ajatukset. Voi tsiisus, ei. Naurun kanssa. Miksi? Mulla on ainoastaan kehaistavana (?) saavutuksena painonpudotus. Ja voin kertoa että mulla on enemmän työtä ollut nyt jojoillessa tätä 1-4 kilon paikkeilla. Pysyykö, ei pysy, pysyykö..
Kun ei oo mitään kannustinta, siis sellaista" JEEE laihduin 20-kiloa just ja vielä lähtee vähän kuin itsestään!!!"
Niin. Siis nyt on hankalaa. Kauhea skenaario on, että kun iän myötä on pikkusen hankalampi pitää painoa yllä ja sitten on näitä muita rajoittavia asioita, niin onpahan vaan hankalaa ylläpitää.. Ja se pelko jos ei pysty ylläpitämään painoa. Niin, sekin on tuolla takaraivossa. Juuri tuon takia ei tunnu mitenkään esikuvalliselle. Heikkoluonteinen ihminen jatkuvassa taistelussa. Niinkuin me kaikki, tietysti. Mutta silti.

No kuten feissarissa saatoin ilmaista eilen illalla oli pöydässä vähän liikaa ruokaa. Siis oli. Söin ne. Sehän se mun ongelma... Joten tänään PITÄIS lenkkeillä 40 kilsaa ja hiihtää saman verran ja syödä herne yhdistetyksi aamupalaksi, lounaaksi, välipalaksi, päivälliseksi ja iltapalaksi että tää päivä kompensois eilistä syömistä. Mutta: Perisyntini numero yksi. Olen laiska. Liikkumaan. Ottamaan itseäni niskasta kiinni. Yleensäkkin tekemään jotain itseni puolesta. No sen voin sanoa että vanha Tina varmasti jäis tähän istumaan koko päiväksi ja masentuis. Ja söis sitten. Mä nyt aion ainakin ulostautua. Olkoonkin halvatun kylmä. No okei, mä en lenkkeile, enkä tee mitään ylisuoritusta. Tosin ylisuoritukselta tuntuu jo saada kaikki eri-ikäiset pikkupojat liikkeelle samaan aikaan. Kun kaikilla on yleensä joku ongelma silloin kun pitäis lähteä.. Lainataan tähän viisaan tätini sanontaa: "Nälkä on, janottaa, pissittää ja kakittaa..." Se kuvaa varmaan aika hyvin sitä lasten kanssa toimimista. Plus että meidän terroristit (lue; lapset)  ottaa toisiltaan senkkaa nenästä ja se voittaa joka ei oo kuollu ja on ensimmäisenä pihalla. No sen jälkeen äiti on vähän väsynyt ja otsasuoni pullottaa. Onkin kivaa ja hyvä tunnelma lähteä jonnekkin ilakoimaan! Tuo oli ironiaa. Ei oo. Kaikilla on palkokasvi nenässä. Ketään ei kiinnosta. Riisutaanko vaan kaikki vaatteet ja ollaan sisällä.

Nyt kun olen aika hyvin keskittynyt huonoihin puoliin itsessäni, ois varmaan aika keskittyä välillä hyviinkin puoliin itsessäni. Haaste siitä kaikille lukijoille. Ole hyvä ja mieti mitä hyvää sinussa on, ja sitten uskallatko sanoa sen ääneen? Miksi muuten suomalaisessa menttaaliteetissä ihminen on heti paskantärkeä jos se kehaisee itseään? Se ois oikeasti hyväksi. Jos miettii ettei voi sanoa ääneen hyviä asioita itsestään, koska saa varmasti arvostelua. Kuinka rajoittunutta silloin ollaan? Ei uskalleta, kun ajatellaan mitä toiset ajattelee. Ja mä en nyt ajattele niitä, jotka aattelee niin mitä toiset ajattelee, vaan niistä jotka on niitä ajattelijoita, jotka ajattelee paskaa ja sitten vielä ilmaisee sen ääneen.

Ja noin ollaan saatu maailmanhistorian mahdottomin lause aikaseksi, josta kukaan ei tajunnut mitään. Hyvä!
My work here is done.

Ainiin. Tänään aion olla tosi ihana ja vitsikäs. Ja ulkoilla. Mitä siis en olisi tehnyt kaksi vuotta sitten. Ja siitä minä tykkään. Ja sit mä tuun ehkä tänne takas. Notkumaan.







perjantai 11. tammikuuta 2013

Mummolle terveisiä!

Äiti, oon telkkarissa, eikun lehdessä!

Mä tiesin että SE ilmestyy tänään. Jännitti. En ollut nähnyt SITÄ.
Joten aamulla kauppaan ja ostamaan lehti. Sitäennen voin kertoa taustoista.

Olin joskus syksyllä kaverin luona kylässä. Se valmistautui lähtemään rimpsalle. Mä hengailin siin muuten vaan, jauhettiin pas.. tärkeitä asioita hirveän viisaina. Musiikki soi taustalla. Puhelin soi. Ja koska numero oli outo, ja koska oli jo ilta, ajattelin että jopas lehtilauppiaat soittaa myöhään.
Vastasin. Ja koska musiikki soi taustalla ja yhteyskin oli vähän heikko, kuulin vaan "Susse.... plaaplaaplaajotain... lehti... jotain plaaplaa.. hei!"
Johon minä että, no hei.
"Sä oot pudottanut tosi paljon painoa!"


... mitä? Ajatukset kävi kuumana. Mistä lehtikauppias tietää miten läski oon ollut. Olin iso joo mutta ei se nyt kuuhun näkynyt.. vai näkyikö? Näkyy se Kiinan muurikin.. eiku mitä.. ???
No vastasin lopulta tosi hennosti "jooo-o...?"

Ja sitten alkoi tulla tekstiä ja aloin olla kartalla edes vähän.

Koska olen vuodattanut elämääni Sini Tarkkiselle jo ihan www.pinup.fi mallikilpailujen alkuhaastatteluissakin, ja koska hän tietää mut ja mun painokamppailut, oli hän antanut mun tiedot ja siitä tämä tuli. Susse kertoi kuvauksista ja painonpudotustarinan kirjoituksesta. Olin kyllä heti mukana. Jos voin ketään auttaa, edes kertomalla omat heikkoudet, pelot, surut, murheet ja sitten taas ne onnistumiset, niin ihan varmasti mukana ollaan. Sovittiin niin että sähköpostiin kilahtaa iso vino pino kysymyksiä, minä vastaan (pitkästi) ja kerron elämäntarinani. Plus että soitellaan. Ja siitä juttu sitten kirjoitetaan, kun välimatkaa (ja lapsia) on esteenä niin ettei haastattelu kasvokkain onnistuu.

Sähköpostiin tulikin vino pino kysymyksiä, joihin aloin vastata heti. Ja koska olen tyyppinä sellainen etten tykkää jättää kesken mitään, kirjoitin koko halavatun elämäntarinan heti alta pois. Mä olen kyllä aina tykännyt kirjoittaa, noin jos ajatellaan itseilmaisun muotoja. Se on tapa joka tulee luontevasti. Sisältö ja äidinkielelliset puutteet onkin asia erikseen. Anyway, siis stoori tuli kirjoitettua heti, iltahan siinä meni ja Susse sai tarinanraakileen siitä, josta sitten sai kirjoittaa lehdelle sopivan mitoiltaan ja sisällöiltään.

Voin kertoa että helppoahan se ei ollut. Kun piti käsitellä siinä ne omat puutteet, virheet, kaiken sen tuskan, sen häpeän, ne luulot.. Kaikki ne tunteet. Koska jos kirjoittaa kyllä sen siinä muistaa samalla. Sen kun isä jäi asumaan Ruotsiin kun muutettiin suomeen. Ne vuoden tapaamistauot. Ne hetket kun isä tuli luokkaretkelle holhoajaksi, ja lähti sitten siinä pois. Ja kun tietää että nähdään sitten ensivuonna... Ja siis sen isän lähdön todisti koko se luokka. Oli hieman alaston olo siinä hetkessä.
Sitten mummo. Mummu oli sellainen idoli. Spesiaalitärkeä mulle. Mummo joka lupasi hoitaa ja suojella mua isän puolesta. Ja mummonkin kuolema. Se oli sama kuin isä olisi uudelleen viety pois, ja sitten mummokin.
Tai se kun vanhin poika oli pieni  (ja tosi vaikea ja allerginen eikä se nukkunut ja...) ja mies palasi inttiin ja odotin toista lasta. Ja synnytin sen yksin. Mies oli loppusotasilla. Kauheaa aikaa muuten. En oo varmaan toipunut siitä vieläkään, noin siis henkisesti. Ja paljon muita asioita.. Raskaita asioita.

Mulla on ollut vaivana koko elämäni aikana epävarmuus. Ja pelko siitä että mitä mulla on, otetaan pois. Sellanen luottamuspula. Mä en ole yhtään varma itsestäni ja siitä kelpaanko muille.
Mutta ehkä koska olen jo pienenä tottunut jakamaan tuskaisetkin hetket aika julkisesti, ei tää ole mulle sillälailla vaikeaa jakaa omia hetkiä kuitenkin uppo-outojen ihmisten keskellä. Itseasiassa mun on vaikeampi näyttää sitä läheisille, koska läheiset on omaa verta. Ja silloinhan se koskettaa niitä melkein yhtä paljon kuin se koskettaa mua. Ei sellaista halua muille jakaa. Siis pahaa oloa.

Takaisin juttuun: Susse kirjoitti hienon tarinan. Kiitos siitä hänelle. Kiitos Sinille että sain jakaa tämän tarinan muiden kanssa ja samalla tuli läpikäytyä itse oma tarina. Ja miten tähän on saavuttu.

Kuvaukset suoritettiin marraskuussa 2012. Aamulla joskus kello viisi (?) mua vietiin Seinäjoelle, siitä junaan, että aamuksi ehti Helsinkiin. Ensin menin Studio Skaalaan. Siellä minut meikattiin, kammattiin ja stailattiin. Minua odotti siellä meikkaaja Katja Teinilä, stylisti Katariina Kaatrasalo ja kuvaaja Johanna Levomäki. Stylisti katsoi alkuun vaatteet. Sain kahvikuposen ja hommiin. Katja teki upean meikin. Aloin melkein itkeä. Mutta kun ei saanut niin piti purra huulta. Sitten Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. (Siellä on muuten hiton kuuma villapaidassa..)
Kuvaukset käsittääkseni meni ihan hyvin. Haastavinta on, kun ei omista piilareita ja on ilman silmälaseja ja on -6.5 näkö, on hankala hahmottaa savukoneen suoltaman sumun keskellä kun huudetaan: "Katso vähän tännepäin!" :D

Mukavaa oli. Nälkä oli mutta ei haitannut. Onneksi vettä sai, niin pysyi helteellä tolpillaan ja tiimi huolehti niin hienosti hyvinvoinnin. Aivan mahtava kokemus.

Menihän siinä varmaan muutama tunti, jonka jälkeen säntäilin hotelliin, soitin serkulle että trehvataan siellä ja siitä muihin kuvauksiin.
Illalla kello seiska sain R U O K A A. Mahtavuutta. Söinkin silloin aamulla, ennen junaan menoa :D
Siinä se pääpiirteittäin oli. Juttu ilmestyi tänään. Näin kuvatkin tänään ekaa kertaa. Mua ei edes nolota. Mun mielestä se on hieno tarina siitä laihdutuksesta ja vähän sitä infoa miten ja miksi. KG-lehti, tammikuu 2013


Mutta mummolle sinne tähtitaivalle terveisiä. Samalla sisulla mennään ja varmasti pärjään. Se on mummo sinulle lupaus. Ei tarvitse huolehtia :)

Rakkaudella: Tina






maanantai 7. tammikuuta 2013

Painonpudotusta menttaalikantilta

Mä olen laihisprosessini aikana ja sen jälkeen kertonut ihmisille tavasta miten olen tehnyt sen ja yrittänyt kannustaa niitä, jotka painoaan ovat alkaneet karistamaan.  Tämä juttu kertoo siitä, mitä voi olla laihdutusoperaation takana.

Se että aloittaa laihduttamiseen on suuri juttu. Ja sinä joka siinä vieressä olet, niin nyt pois näsäviisaus. Se on suuri juttu. Sitä ei tajua ellei itse aloita moista. Varsinkin kun ylipainoon liittyy monesty syömishäiriöitä ja tunne-elämän häiriöitä. Mä oon ajatellut monesti laihduttavani, varsinaisesti se päätös vaan jäi. Aloittaminen on ihan halavatun vaikeaa. Homma kusee monesti niin monesta suuntaa ettei jotenkin pysty. Siihen tarvii vaan jonkun hyvän kannustimen. TODELLA hyvän kannustimen. Mulla se oli sellainen elämän ja kuoleman- tapaus. No ei ihan mutta melkein. Siis tarvitsin ison sysäyksen.

Valmistaudu terroriin: Sulle tullaan tarjoamaan: "Syö nyt, ota nyt, ei yhteen pullaan kuole..." Kuolee siihen. Se laihis. Se vaan kuolee, jos olet alunperin päättänyt ettei yhtään.  Mulle oli tiukka 3kk jonka jälkeen sallin kerran kuussa "herkkupäivän". Eikä siis karkkia pussi, mutta jotain hyvää. Pala tavallista pitsaa, kebabrulla. Jotain spesiaalia. Mutta siis ei napaa täyteen.

Kitukuurit: En tykkää. Olen aiemmin nälässä "laihduttanut". Tuli tuplana takaisin. Opettele syömään oikein. Niin että se on sun elämäntapa ja tulee pysymään. Ole tyytyväinen.

Liikunta: En ole ollut liikkuvainen. En harrasta. Liikunta on hyväksi. Tiedän. Niille jotka aloittaa liikunnan good for you. Itse hoidin laihiksen normitavalla. Syömällä. Ja vähemmän kuin kuluttaa. Sehän se..

Tekosyyt: Huono juttu. Luvatut asiat pitää pitää. Varsinkin itselle. Älä aseta itsellesi liian suuria tavoitteita. Älä hätäile. Omaan tahtiin. Älä vertaile itseäsi ja painonpudotusta muihin. Aseta itse omat tavoitteesi. Niistä älä tingi. Jos menee paremmin kuin kuvittelit, se luo lisäuskoa, lisämotivaatiota ja itsetuntoa.

Valmiit vastaukset: Niitä ei ole. "Anna lista mitä söit" on tuttu kysymys mulle. En anna. Voin kertoa mitä oon suurinpiirtein syönyt, mutten voi kertoa kuinka paljon, monenko aikaan, mitä tein päivällä, montako askelta otin, kuinka pitkä päivä oli jne. Mä oon itse kokeillut itse mikä toimi mulla. Se ei välttämättä toimi toisella. Ole valmis tekemään myös pohjustustöitä. Paino saattaa jumittaa. Se on normaalia. Älä lannistu!

Harhaluulot: Kun on pudottanut painoa elämä on auvoista ja ihanaa. Itsetunto kohdillaan ja sitärataa. Väärin. Painonpudotus ei takaa sitä. Toki on kivempaa ostaa esim vaatteita koossa 38  kuin 48. On se vaan jännää. Mutta korvien väliin pelkkä painonpudotus ei tervehdyttävällä tavalla välttämättä vaikuta. Ne sun vanhat syömistavat puskee päälle. Mä tappelen niitten kanssa koko ajan. Pää on ihan yhtä sekaisin kuin ennenkin. No miinus se että ostan suht normikokoista vaatetta. Mutta muuten olen ihan sama Tina kuin ennenkin.

Elämäntarinaa luvassa myös KG-lehdessä.


Peeäs: Jos minäkin, niin sinäkin! Ihan sitten varmasti!


T:  Ex- selkärangaton

torstai 3. tammikuuta 2013

Lumipalloefekti

Olen nainen joka tykkää kaikesta kauniista. Olen nainen joka osaa ajoittain olla hirvittävän kriittinen itselle..


Me, myself and Mirror:

Tapaus alkaa vessan peilin edessä. Jossa on muuten seitsemästä valosta sammunut viisi. Mutta ne kaksi pirun spottivaloa suolsi sen valonsa mun naamatauluun ja päälaelle.

Seuraa huomio tyvikasvusta: Kas, mulla on tyvikasvua. Eiku mitä vit.. Onko tuossa harmaampaa? On? Ei? Onko? Ei oo? On? Eikä oo! On siinä saatana, kato nyt! On! Ei oo. On se ainakin vaaleempi kun 10 vuotta sitten.
Se on totta. Se on tummuusasteeltaan ehkä 2,5 astetta vaaleampaa kuin 10 vuotta sitten. Tarkka asteluku! Kampaajan ammattitaitopohja!  Kuitenkin, siis ajatus siitä että hius vaalenee herättää vision vaalentaa väriltään hiusta. Nythän se on mustaoranssi. Eli ei mustaa. Oranssi on jees. Oisko? En tiiä? Jos taas vaalentais? Ei helkkari. Ei se vaalene. Olen kokeillut. Monesti. Siinä peilistä katsoessa myös naama näyttää.. sairaalle? Oudolle? Lerpahtaneelle? Onko mulla rytty tuossa noin?? Onko? Ei oo? Voi ollakkin? Mutta miks naama näyttää noin sairaalle! Ei nyt on ostettava naamarasvaa. Tai rälläkkä jos naamarasva ei oo tarpeeks tehokas.

Josta katse siirtyy sujuvasti loppukroppaan. Kokovartalotukisukkahousut. Kaulaan asti. Ja kaikki läski pullahtaa päähän. Jes. Minkähän hintaiseksi tulee pikku Tallinnankeikka. Nip and Tuck.

Ja lopuksi kehuin itseäni hyväksi ja söin vahingossa sipsejä.


Huomenna on parempi päivä.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Vuosi vaihtui. Taas.

Jostain syystä noin 9 vuoden ajan on vuosi vaihtunut joka kolmen kuukauden välein. En tajua.. No sille siis se tuntuu. Tää alkoi siitä kun lapset alkoi olla elämässä jotenkin mukana. Jännä juttu. Sitä ennen vuodessa ehti tehdä vaikka ja mitä. Nyt näemmä ehtii tehdä viidessä vuodessa sen mitä ennen vuodessa.

Mun esikoinen täyttää tänävuonna yhdeksän. Järkyttävää! Se tarkoittaa sitä että sain lapsen 9 vuotiaana... ? Ei, mä olen että oon nyt ihan hyvässä iässä, ja muutenkin tasapainoisesmpi kuin koskaan aiemmin. Mutta ei nyt pidä ajatella että olen seesteisyyden perikuva ja huoun sellaista sisäistä voimaa ja... Ette voisi olla enemmän väärässä. Hommahan menee niin, että minä tarvitsen draamaa. Minä tarvitsen sitä että elämä on yllätyksellistä ja jännittävää, vaikka ääneen huokailenkin toiveita siitä että olisi joskus tavallista.. Se että on jotain äksöniä pitää myös liikkeessä. Ja mielen virkeänä. Toisaalta on asioita joita varmasti joka ihminen tarvitsee että ne on siinä.

Tänään on ollut poikkeuksellinen päivä:
Ensinnäkin a) Minulla ei ole ollut nälkä! (nyt on maailmanloppu tulossa, tai kuolen kohta, täytyy soittaa päivystykseen, nyt on hätä) Ja b) Mä en oo itkenyt tänään (vielä). Ja joo, jos joku kysyy minä itken JOKA PÄIVÄ. Oikein nössykkää, I know. Saatan itkeä ilosta, surusta, siitä kun lapseni katsoo mua sellaisella rakkaudentäyteisellä ilmellä, siitä kun mies nostaa lapsia syliinsä ja ne könyää sen päällä ja tajuan aina miten arvokasta se on... You know?  Kun jotkut ajattelee että kyynelehtiminen on merkki heikkoudesta, mä näkisin tän toisin. Se on mun juttu, ja se pitää mut kuosissa. Ja sen takia mä jaksan huolehtia ihmisistä..ja mitähn niille kuuluu ja pärjääkö ne ja....... miehen mielestä ärsyttävästikkin.. mutta mä taas pidän sen mun vahvuuslistassa. Tai ominaisuuksistani joista pidän.

Tuosta tulikin mieleen.. Olisi hyvä kirjoittaa lista niistä ominaisuuksista joista pitää, itsessään siis. Ja lukea ne joka aamu ja keskittyä niihin. Koska on väliin hyvä muistaa miten mukava ihminen sitä onkaan ja koska hankalintahan on useimmiten elää itsensä kanssa. Tai ainakin henkilökohtaisesti tappelen itseni kanssa joka halavatun päivä :D Mutta kun on mukava olla itsensä kanssa, pystyy keskittymään myös paremmin muihin ihmisiin.

Tällekkään vuodelle en taaskaan tehnyt sen kummempaa lupausta. Monen vuoden ajan olen ajatellut että joka päivä pitää tehdä jotain mukavaa (vaikka sitten sanoin) jollekkin toiselle. Sillä mennään tänäkin vuonna.
Ekstra"lupauksena" lupaan selvittää paremmin työkuvioita. Että jos jollain siellä on töitä tarjolla... vinkvink


Leppoisaa vuoden ensimmäistä päivää. Maailmanmuutos aloitetaan aina itsestä... Eli, tänään aion valloittaa maailman!