#NoShame

#NoShame

Ja sillä on hintansa.
Sen maksaa keskenkasvuisten vanhempien lapset.

Vanhemmuushan on semmosta alituista yritän-erehdyn-onnistun-kierrettä. Ei meistä kukaan ole valmis, ei täydellinen. Mutta yksi asia on, mihin pitäisi pyrkiä.

Älä pahoinpitele lasta. Älä anna ikinä lukea sellaista, että kuinka paskaksi elämäsi on tullut hänen takiaan.
Edes läpällä.

Yksi kerta menee.

Mutta puolustautuminen, uhittelu ja asioiden uudelleen nosto ja ihmisten puolelleen kerääminen ei ole fine.. Äitiys on siitä paska nakki että nyt ei ollut kyse äidistä. Vaan siitä lapsesta.


Asioista voi myös anonyymisti.

#tiredmum #noshame

Valentine

Kiitos Heidi Järvi, tästä kuvasta.
Ystävänpäivänä 2016 otettu kuva. Breastfriends.

Underground Model 2014

Moi. Käykää äänestämässä numeroa 3. Kiitti. Koska oon epätoivoinen. Kuitenkin kyseessä on VORSSA INK!!!!!!!!!! Eikä mulla muuta.
Please, like and share.
ÄÄNESTÄ TÄÄLTÄ

Ja mietteitä voi lukea undergroundin sivuilla muutenkin...
undergroundin blogitekstiä...

Oi ihana Toukokuu!

Eilen ajelin aamulla Vaasaan. Lumisateessa. Takavetoisella autolla. Kesärenkailla. Lunta tiellä parhaimmillaan miltei kymmenen senttiä. Piti jo pysähtyäkkin parkkipaikalle kun tuli lunta taivaan täydeltä ja näkyväisyys oli nolla. Onneksi se oli vain pahin vaihe, ja eteenpäin ajellessa vähän selkeni. Kuuntelin radiosta radionovan kesäsäätä. Odotettavissa lumisadetta. Nauratti.

Syy miksi ajoin sunnuntaiaamuna klo 8 Vaasaan, oli Underground Model 2014-kilpailukuvaukset. Voitte käydä tätä tapahtumaa stalkkaroimassa facebookissa TÄÄLTÄ
Kyllä. Minä, kohta 34-vuotias takaisin lihoiksi paisunut kotiäiti olen taas osallistunut tällaiseen. Tulin valituksikin. Oli muuten suuri ihme ja järkytys tulla valituksi.

Eilen tuli tehtyä siis kuvaustouhuja ja haastatteluja.
Kuvaukset hoiti Heidi Järvi Photography Heidin Facebooksivut löytyy täältä. Haastatteluissa kysyttiin mm. "Miksi olisit paras Underground Model 2014". Emmä ole paras. Mutta mulla on sanoma. Kaikki tarvii ihmisen joka sanoo että anna mennä. Pikkuisen yllyttää. Kokeilla rajoja. Ei se elämän tarvi olla että sun täytyy 30 vuoden rajapyykin jällkeen rajusti aikuistua. Käyttää beigejä jakkupukuja. Ei tartte. Eikä sun tartte olla 180cm pitkä ja painaa 60 kiloa että voisit pyllistellä kameralle ja tulla hyväksytyksi. Ei tartte.
Sun tarttee olla oma ittesi. Yrittää. Epäonnistua. Kokeilla uudelleen. Ei ottaa vakavasti.
Mullei ole edes voittamisentahtoa. Mä rakastan vaan säpinää. Ja sitä että voi tehdä kaikenlaista.
Pieni makusteluvideo siitä mitä tää pitää sisällään löytyy Youtubesta. Underground Model 2014 semifinalistit- bloobers. Videolla näkyy myös mentorimme Pixie Lily. On se upea.


Mekot oli ihania. En ehkä kestä. Käykää tsekkaamassa undergroundstore.fi
JA sitten korut. Ne tuli Vorssa Inkistä. YÄÄÄH!! Ilosta itkua. Mä oon kytännyt Vorssa Inkin sivuja ja Kataa niinku... kauan? (Terkkuja vaan Katalle jos luet ni nyt selvis ne nenänreikäjäljet sun ikkunassa). Katan blogi löytyy täältä.
Ihailen niitä tatskoja ja koruja. Ja mulla oli ihan munnäköinen korukin valittu päähän. Itkin vähän verta, kun en voinut sitä ostaa, mutta lupaan vieläkin pyhästi että hetikun voitan lotossa (ja rupeen edes lottoamaan) niin tatskalle meen Vorssa Inkkiin ja ostan hitosti tukkahärpäkkeitä.

Lovee kaikille toivottaa: Divina Deluxe

Salaliittoteorioita ja sutinaa.

Luin tässä muutama päivä sitten uutisen, jossa kerrottiin toiston vaikutuksesta. Se että toistaa tiettyä asiaa tarpeeksi monta kertaa, siihen alkaa uskoa. Näin tapahtuu vaikkakin asia, jota toistetaan, on virheellinen. Kyseessä taisi olla joku rahaan liittyvä juttu.
Omakohtaisesti voin sanoa että kyllä näin taitaa olla. Vallankin jos ei ole kaikkea tietoa käytettävissä, on helppokin tietysti uskoa mihin vaan.

Oon törmännyt elämässäni asiavyyhtiin joka tuntuu olevan puolin ja toisin arka paikka. Siihen liittyy niin paljon tunteita ja henkilökohtaisia kokemuksia puolin ja toisin, että asia tuntuu aina kärjistyvän. Asiasta tuntuu myös olevan hankala irroittautua. Se minua harmittaa. Mitä tahansa tekee tai sanoo tai vaan olee, on seuraajasta tai katsojasta riippuen pakko olla sitä tätä tai tuota. Ja kaikki asiat johtaa SIIHEN.
Tähän kirosana.

Mä tiedän että fiksut ihmiset miettii paljon, mutta kuitenkin, salaliittoteorioita ei ole jokaisessa sanomisessa tai tekemisessä. Fiksuuden ja hulluuden rajapyykki menee kyllä siinä, miten usein salaliittoteorioita kuvittelee olevan? Tai näin mä ajattelen.


Muihin asioihin. Tänään paistaa aurinko. Ollaan sairasteltu jotain flunssaräkäsikaflunssawhatevernielutautia pitkään. Nyt ois aika poistua neljän seinän sisältä. Nyt jotain sutinaa!

Kevätpäivitys

Pitkästä aikaa.

Kevät ja silikoni ei ole vielä ehtinyt rintoihini, mutta onhan tässä aikaa kaikenlaiseen. I hope. Lapset vietti hiihtoloman. Lumettoman hiihtoloman. Heti kun hiihtoloma loppui (ja ehdin laittaa katetulle terassille puutarhakalusteet) tuli uudelleen lumi. Tietenkin.

Aika on vierähtänyt miettiessä "Mikä minusta tulee isona, muutakuin lihava"-kysymyksen äärellä ja selatessa työpaikkailmoituksia, tehdessä hakemuksia ja miettiessä mihinkä kouluun haen. Rajoituksia on aina, tässä elämässä. Elämän realiteetit vs. haaveet = jumitila

Positiivisiin asioihin. Menin voittamaan blogiarvonnassa. WOHOO! Mikä mielen piristys. Tämäkin tapahtui sattumien kautta. Joku linkkasi fb:ssä jotain jossa mainittiin jostain jotain, jonka jälkeen klikkasin jotain, josta ohjauduin jotenkin klikkailemallaa TÄNNE  
Rakastuin retroon ja onnetar suosi.
Ihan uskomattoman supersiistiä. Pienistä asioista ihminen on onnellinen. Tämä on fakta.

Näihin tunnelmiin. Hejjj!

Lisää pelleilyä kameran edessä

Samalla kun pelleilykuvaa otettiin, halusin pikkuisen luksusta. Diivailua. Sellaista glamouria. Ei sellaista tuksuglamouria, tai, no, jokainen voi olla tästäkin eri mieltä. Mutta siis koska alteregoni nimi kuitenkin on Divina Deluxe, niin eikö siihen nyt kuulu, sellainen pikku diivailu ja glamour?


Saatiin tällainen aikaan. Ja tuttuun tapaan, kuvan on ottanut Heidi Järvi Photography.

Tässä oon minä. Pikkusen pullukka, aikuinen nainen. Persjalkainen ihminen. Ihan tavallinen suomalainen nainen. Joka tykkää kihartaa tukkaansa ja meikata välillä. Ottaa erilaisia rooleja. Kuvitella, leikitellä ja näytellä... Se olen ihan minä itse. Ja oon ihan ylpeä itsestäni.

Pelleilyä kameran edessä

Tässä hetki sitten kävin taas valohoidossa Heidillä. Täältä Heidin blogi löytyy !

Edellisen postauksen kuva muuten pääsi  tänne. Wohoo! :)

No back to the valohoito... Sitä  valohoitoaikaa ennen, vanhana ysärinuorena, kuuntelin ysäribiisejä. Kaivelin Ace of Bacen biisin, joka on ollut heiltä eniten mun mieleen. Koska yritän aina olla hauska, ja koen olevani, tai ainakin yritän olla mukana kavereiden elämässä. Jos nyt joku tarvitsee. Joten se biisi sisältöineen, kaikenkaikkisesti vaan on koltahtanut. Kun olen tämmönen vähän hassu ja vähän aina vereslihalla.

Kuitenkin kun kuuntelin biisiä ja sanoja, sain pienen vision. Semmoisen jonka halusin toteuttaa. Ja lopputuloksesta mä vaan pidän kovasti. Iso kiitos taas Heidille. Hän on vaan maagikko, joka vaan saa minutkin näyttämään ihan hyvälle ihmiskappaleelle!

"I'm never gonna say I'm sorry,
I'm a clown for everyone
I'm never gonna let you down,
I'm always here like a sun
I'm a looser, that is a fact for sure
I'm happy even if you don't want
To invite me out for a dance tonight
I'm not normal, I know, I don't care"

-Ace of Bace : Never gonna say I'm sorry 

Heidi Järvi Photography

Photographiaa..

Minä ja vanha pinupryhmä erottiin, jo hyvä tovi sitten, mutta silti mua kiehtoo kertoa tarina kameran edessä. Tai ainakin harjoitella sen tarinan kertomista.

Kävin tässä Heidillä ( Heidin blogi löytyy täältä ), ja koska Heidi saa ihmeitä aikaan, olen hirveen tyytyväinen taas.


Kaikki kyytiin!

(c) Heidi Järvi

Back to the heavyweight jam?

Elämä jaksaa aina kyllä yllättää. Ja nyt alkaa tuntua ettei se ole muutamaan vuoteen yllättänyt positiivisesti. Joten nyt on pikkusen enemmänkin kärtyinen olo, noin niinkus kauniisti sanottuna.

Mutta jotain kivaa. Kävin ysäribileissä. Musiikki on sitä missä tuli kasvettua ysäriluvulla. Ja se vaan on. Se vaan ON. Lisäksi tein jotain mistä oon semmoset liki 20 vuotta haaveillut. Ostin liput ja mennään kattomaan Scooteria joulukuussa. Oon yrittänyt saada kaikkia kavereita mukaan. Olisi kiva mennä lössillä kattomaan tätä juttua. Niin että kaverit, aktivoitukaa. Bileet ois Seinäjoella.

Hirveesti hajanaisia ajatuksia päässä, joista ei nättiä blogikirjoitusta tule. Kuitenkin pari juttua tässä:

- Älä käytä parisuhteissa vyönallelyöntiä. Turvallisuuden tunne on korvaamatonta
- Tee lista mitä haluaisit tehdä ja tee niitä. Niinku nyt scooter.
- Kehitä itsetuntoasi. Niin minunkin pitäisi tehdä.
- Puhu paljon, tee vähemmän. Sitten tee enemmän ja puhu vähemmän.

Lopuksi sanoisin että elämä on vaan arvaamatonta.

Urhe(ilev)a Minä.

Olen istunut muutaman viikon aikalailla turhanpäiväisessä koulutuksessa.

Tai ei se niin turhanpäiväinen ole, kunhan se kuusi viikkoa olisi tiivistetty edes puoleen, sen se olisi kestänyt ihan hyvin. Nimittäin ihmeteltiin wordin avausmekanismia ja yläoikealla näkyvää viivaa ja neliötä ja mitä kaikkea ne tekee  tunti ja 45 minuuttia. Hiii- taaas- ti. Jokatapauksessa jengi on siellä mukavaa, ja kahvi on hyvää ja sitä on ollut riittävästi kahvitunneilla. Ja kahvinarkkarina se on mulle aina pääasia.

Tänään puhuttiin pesäpallosta, ja urheilusta muutenkin siinä yhden kahvitunnin aikaan. Ja että millaiseksi urheilu on mennyt. Kaikki tehdään joko tosissaan, tai ei mitenkään sitten. Hauskaahan enää ei saa olla. Pitää menestyä.  Pitää vaihtaa lajia, jos ei tuu tuloksia. Vaikkakin se harrastama laji olisikin hauskaa, niin vaihtoon vaan, että tulee oikeanlaista lihasta oikeisiin paikkaan.

Koska lihaksikas on se uusi laiha, on nyt tavoite saada hyvä perse ja oikeenlaiset reidet ja... Pitää tehdä salilla oikeanlaisia täsmäliikkeitä, ei saa juosta, voi tulla vääränmalliset jalat, kannattais vaan vaihtaa. Miksi ihmeessä näin? Eikö pääperiaatteessa nykyään saisi nauttia siitä liikunnasta. Miksi pitää tehdä jotain suoritusta sen takia että näyttää hyvältä? Okei. Joo, tietynlainen boonus ja ilohan se on kun huomaa jotain muutosta kehossa, mutta että kun se tulee pääasiaksi kaikessa, pistää se allekirjoittaneen vaan ärsyyntymään.


Muistakaa nauttia.

Peace.

Easy Extensions - Helppoa hiuspidennystä

Jokunen aika on mennyt edellisestä.. Tää bloggaus on ihan puhtaasti nyt hiusasiaa.


Siis minulla oli hiuskriisi. Hiuksista lähti mittaa leikkauksen yhteydessä vähän turhan paljon. Tosin hiuskunto oli sitä luokkaa, että kaikki se mikä lähti, sai lähteäkkin. Olen kokeillut aikoinani sinettiä, teippiä, klipsuja.. Vaikka ja mitä. Klipsit painoi päätä, sinetit ei tehnyt hyvää hiuslaadulle, eikä teipit pysyneet. Tai teipit pysyi mun hiuksessa, ei siinä jatkohiuksessa.

Anyway, otin yhteyttä tänne, ja kyselin vähän heidän tuotteistaan.  Kyseessä siis effortless Extensions. Kiinnosti aika paljon se seikka miten hiuslaatu kihartuu, ja voiko sitä yleensäkkin kihartaa. Kokeilussa on auburn, bodywave. Eli hieman kiharainen lisäke, joka näin luonnonkiharaan pehkoon paremmin sulautuu.

Tää on kyllä helpoin ratkaisu mihin olen ikinä tutustunut. Vaikkapa hius onkin keinokuitua, se ei juurikaan tunnu sille. Ainoastaan kihartamisen kanssa on haastetta. Vielä tähän päivään asti, ei hius ole kärsinyt, vaikka olenkin sitä harjaillut ja käsitellyt. Alkuun siima painoi päänahkaa, mutta nyt koko systeemi on ilmeisesti hivenen antanut periksi, ja minunkin vesipäähän tää uppoaa tosi hyvin eikä paina mistään.

Yllättävän paljon (!!!) tässä lisäkkeessä on hiusta. Yksi riittää ihan kepeästi, ainakin mun mielestäni. Kahdesta naksahtais jo niska katki...  Ja miten helppoa tää on laittaa ja ottaa pois. Suosittelen sellaisille jotka nopeasti haluaa hiuksiin pituutta ja runsautta, mutta tahtoo olla myös naturelleja eikä jaksa pelata eri shampoiden kanssa ja kokee pidennykset vaivaksi. Tää on helppo!


Tässä tulee oma fleda ilman sitä pidennystä (tai harjausta tai kampausta näemmä)...

 

..ja sitten sen jatkon kanssa tupee näyttäis tälle... 

Mukavan pehmoisenkarvaista sunnuntaita.

Sattuu ja tapahtuu. Varsinkin sattuu

Tässä on ollut kaikkea oiretta. On ollut. Vaikka muille jakaa.  Ja olen hypännyt lääkärissä ja ollut huolissani. Ja olen ilmaissut esiin asian jo aikoja että meillä olisi hometta. Minä olen asunut hometaloissa. Kaksi kertaa. Minulla on jo altistus.


Mutta sitten on tilanteita kun ei tunnu ääni menevän perille. Että kuvittelen. Että kun mulla on ollut masennuskin. Luulet vaan. Tuntuuko että masentaa? Maailman ärsyttävin asia.
Ensinnäkin niille jotka ei ole kokenut masennusta. Masentunut ihminen ei ole mielenvikainen ja vähäjärkinen. Aivot kyllä toimii. Ja toisekseen, pidän itseäni sen verran itseäni kuuntelevana ihmisenä että tunnen kyllä varsinaiset masennusoireet.

No jossain vaiheessa kun tuntui ettei minua kuultu, ymmärretty tai vaan vähäteltiin, löysin itseni Törnävän T10 osastolta siinä vaiheessa kun menin itse tk:n luukulle itkemään ja pyytämään apua. Kun ei jaksa tapella valtavirtaa vastaan.

Vietin osastolla pari viikkoa.

Missään vaiheessa minulla ei ole ollut toimintakyvyn alenemista tai että en jaksaisi. Mutta hei, masennusdiagnoosi minulle tehtiin. Mutta koska enhän minä sille voi mitään, näillä mennään.


Pienen hetken jälkeen kotiintulon jälkeen meillä muuten aloitettiin keittiöremppa. Koska meillä oli hometta.

No asiat sinällään jees. Mutta pään sisällä minulla on suuri viha. Mulla on suuri viha kaikkea kohtaan jotka mua on aliarvioinut. Jotka ei ole kuunnelleet. Jotka vetää aina masennuskortin esiin. Että sillä voidaan pyyhkiä kaikki asiat ohi. Että koitappa nyt vaan ryhdistäytyä ja elää kuin normaalit ihmiset, äläkä kuvittele. Älä puhu tollaisia. Olo on niinkuin olisit pieni lapsi jota vähätellään. Jota ei kuunnella, jonka mielipide tai olemassaolo olisi jotenkin vähempiarvoinen. Koska on ihmisiä jotka tietää kaiken ja sinunkin olosi. Äläpä olleskaan puhu tai sano mitään, kyllä me tiedetään paremmin.

Välillä vaan sattuu.

Karvanhalkaisua

Hiuspäivitykset jatkuu.. Edelleen hiukset tuntuu pahalle. Tai siis ei niin minulta itseltäni. Mä haluan pidemmät. Mutten hankalaa pidennystä. Klipsit painaa ja jos kovasti käyttää nekin kuluttaa hiusta. Teipit ei lähtenyt (omasta) tukasta... Löysin HALO-tyyppisen pidennystekniikan josta innostuin.

PAKKO SAADA!

Ja koska mä ajattelin kokeilla millainen on synteettinen materiaali hiuksissa! Ja se mistä puhuin löytyy täältä.

Karva-allergia!

Mä pakotin miehen leikkaamaan taannoin mun hiuksia. Ota viisi senttiä! Minä opetan (näinniinku entisenä kampaajana). Se ei halunnut. Se menee kuitenkin pilalle. Kuulemma. Ja eikä mee, se on vaan hiusta ja kuinka hankalaa on leikata viisi senttiä pois hiuksista tasaisesti!!??
Note to myself: se on, ei vaan tullut opiskeluajat mieleen silloin... ensimmäisessä tasausleikkauksessa meni varmaan kaksi tuntia.

No anyway. Unohdin mainita ettei kannata ottaa viittä senttiä ihan niskahiuksista koska ne on lyhyemmät kuin sitten päälimmäiset.

Sitten lähti 25cm. Oho. "Leikkaanko toisenkin puolen?"


Mielellään. Kiitos. Ihan hyvää se tietysti teki. Kuivat lähti. Mutta mä en siltikään totu tähän olkapäätähipovaan tukkaan. Mä haluun pidemmät! Mutta en jaksa teippejä, kun ne ei mulla pysy. Tai teipit pysyy mun päässä mutta ei siinä tekotukassa. Ja sinetit kuluttaa muutenkin hentoa karvaa. Ja....

Mulla on karva-allergia. Oman karvan allergia!

Voi hyvät ystävät

Järjestettiin lapselle 9-vuotisjuhla.

Lapsella on ollut hieman ongelmia koulussa, ei tahdo olla kavereita. Muuta kuin serkkutytöt. Opettajan kanssa ollaan palaveerattu ja puhuttu ja tehty toimenpiteitä. Silti, ei oikein irtoa.

Lapsi vei kouluun, innoissaan, kutsukortit. Kun päivä tuli, tietysti jännitys kohosi. Kävi mummoa ja pappaa, kävi serkkutytöt ja poika. Mutta ei muita. Ei niitä koulukavereita. Yhdeltä tuli ilmoitus että oli kipeä, ja sain sillä selitettyä sitten paljolti poissaoloa. Kun nyt on kamalasti kaikkea tauteja liikenteessä... Lapsi huokaili mun sylissä illan. Ei se juurikaan paljoa puhunut. Mietti hiljaa. Ja sanoi hiljaisella äänellä "Ketään muita ei sitten tullut". Ja sitten huokaili. Huokaili vielä sängyssäkin.


Mä voin niin pahoin. Vieläkin. Joka kerta kun mä ajattelen tapahtumaa mä en voi muuta kuin itkeä.



Mitä minä teen?

Ei mitään asiaa.

Piti tarkistaa kuinka pitkää mua on ärsyttänyt kaikki.

Pitkään. Liian pitkään.

Edelleen koettelee. Kaikki. Pitää tehdä jotain. Lisäksi poden yksinäisyyttä. Kts. edellinen päivitys.

Nalkutinalkuti

Silloinkun ihminen luulee, ettei jaksa enempää, tapahtuu jotain mikä todistaa, että todellakin pystyy jaksamaan enemmän.

Mä en oo nähny mun puoliskoani varmaan kuukauteen. Silleen kunnolla. On se ollut täällä talossa, vaan se tekee silloinkin hommia. Joko on puhelimessa tai sitten se laittaa sähköpostia.
Mä taas oon luonnollisesti keskittynyt penskoihin. Tai siihen mitä ne saa aikaan. Siinä on hommaa pojjaat, kuulkaas! Mä olin jo ajatuksessa etten jaksa enää yhtään. Niiltä jää kaikki sille sijoilleen mihin vaan kädestä tiputetaan. Kaikki. Mä tiedän että monet sanoo tätä, mutta niitten lapsoset saattaa joskus erehtyä laittamaan koulukirjat laukkuun esimerkiksi? Muttei meillä. Ei. No tässätapauksessa voi varmaan kiitellä itseään ja geeniään ja kaikkea. En minäkään ole pentuna, enkä kyllä aikuisenakaan mikään siivousaktiivi.

Mä en nyt enää sitten jaksanut. Mulla lähti viikko sitten käyntiin raivohullu perheenemäntä (osa tsiljoona). En aio hyväksyä tätä perseilyä. Mun rahkeet, lähinnä henkiset, ei kestä tätä perässäjuoksua ja siivousta, koska minä itsekkään en ole siivoustyyppi. Minä tarvin tässä apua, sillä jos kaikki siivous kasaantuu mulle, niin siitä ei tuu hevonhelvettiäkään. Nähty on. Mä oon hyvä aloittamaan! Kunhan joku viimeistelis... (ehe, ehe)
Mä oon kulkenut perässä ja nalkuttanut. Sellaista nalkutusta mitä mä en yleensä tee. Sori vaan aviomies, saat sinäkin osasi. Mutta mullekkin nalkutetaan, mä saan myös jakaa tätä iloista keskustelua ja mielialaa nostattavaa tapaa kaikille.

No: Hommahan osoittautui raskaaksi. Mä olin varma että seuraava kurainen kumppari, pikkusenkin vinossa eteisessä ja mä skitsahdan täysin! Ensinnäkin mulla on kolme lasta ja kaikkien perässä pitäis olla hiillostamassa, samaan aikaan. Ei jotenkin onnistunut. Tein kuitenkin parhaani. Mielestäni mä olen hyvin kehityskelpoinen nalkuttaja kuitenkin. Ei huono! Samaan aikaan mun toinen pää alkoi reistata. Mä aloin huolestua jo siitä että mun nalkutus aiheutti verenpainetta ja jonkinlaisen aivoödeeman (ei mitään tietoa mikä se on mutta kuulostaa sopivan vaaralliselta). Anyway, yhtäkkiä siis pisti toiselle puolen päätä, silmän taa ja ihan törkeän kipeästi. Ja sitten tuntui että puoliskassa päässä on painetta. Silmä ei kohdista kunnolla. Harmaa varjo silmässä.

Helvata. Mulla oli jo mielestäni kurjuus maksimoitu ennen tätä pälliefektiä. NO: Eikun soittamaan _taas_ silmäpolille. Että mitäköhän nyt. Ja siis miksi silmäpolille piti soittaa, johtuu siitä kun mun verkkokalvossa on "haavoja". Verkkokalvo saattaa irtautua. Sille ei saa oikein mitään.
Silmäpoli oli taas sitä mieltä että kuulostaa neurologiselle ja otappa yhteys teekooseen. No teekooyhteyden jälkeen kävin hoitajan vastaanotolla, joka sanoi ettei se osaa sanoa mitään, mee lääkäriin, jonne menin ja sain epilepsialääkkeet ja jonka jälkeen soitin taas neuropolille jotka sanoi ettei niitä oteta vaan tuu tänne mutta käy uudestaan ensiavussa/lääkärillä että saat lähetteen tänne. No tuon episodin jälkeen alkoi tuntua aika väsyneelle. Siis ei väsyneelle, vaan tiiättekö väsyneelle. Niinkus, ei oikein kiinnostais. Paitsi että kun ei näe kunnolla toisella silmällä, niin oli vähän pakko.
Lyhyesti virsi kaunis. Reilun viiden tunnin ja pompottelun jälkeen olen käynyt keskussairaalassa, josta ilmeni se, ettei silmässä pitäis olla mitään muuta uutta paitsi se että puolet silmästä on paskana (suora lainaus tohtorissedän sanomisista). Eli ei silläpuolella uutta. Neuropuolella taas kaikki muut toimii. Ei oo siis muuta kuin tää selvittämätön kipu ja paine ja se, ettei toinen silmä ota kontaktia. Oon siis takaisin kotona syömässä särkylääkettä kuin leipää.

Takaisin nalkuttamiseen. Joku ilta tässä viikolla, kun olin ottanut pari lihasrelaksanttia ja kipulääkkeen ja silmä sojotti holtittomasti heitellen ylälistan ja alalistan väliä, alkoi tuntua sille että mä haluan kunnon yöunet. Sanoin paremmalle puoliskolle että sori, mä meen nyt pehkuihin, handlaa sä kersat peteihin. Ja siis sen tein. Menin nukkumaan. Aamulla klo 6.45 huomasin, että joku tai useat kupeitteni hedelmät olivat illalla ajatellut ilahduttaa minua heittelemällä noin litran mustikkamehukeittoa luonnonvalkoiselle karvalankamatolle.

Silmäntakainen paine kasvoi mittasuhteisiin joista nyt ei puhuta.  Mutta kestin sen kuin nainen. Keitin kahvin, otin sen kuppiini, istahdin keittiöön ja katselin mattoa ja itkin kaksi kyyneltä. Sitten otin lusikan, kaivoin kuivaneet mustikkakeitot pois ja vein maton pesuhuoneeseen ja testasin maton sietokykyä erilaisin myrkyin. Koko päivän. Hillitöntä jyystöä. Siis matonjyystöä! Mä oon kuitenkin ollut 10 vuotta aviossa, että hillitkää hyvät ihmiset ajatuksenjuoksunne! No siis kiehuva vesi ja kloriittikin tuli kokeiltua. Kunnes unohdin koko maton ja illalla muistin sitten huuhdella. Siitä tuli kuitenkin aika puhdas. Ja siinä on vielä niitä karvalankojakin. Ja se on suht saman kokoinen kuin ennen projektia.

Tän jälkeen päätin etten koskaan enää pese yhtään mattoa, etten jaksa enää! . Paitsi tietty nyt kun meille rantautui yrjötauti ja liki kolmevuotias oksentelee kaaressa juoksennellessaan ympäri kämppää. Mutten siis tän jälkeen neverever.


Eikä tässä mulla juuri muuta. Paitsi että mies. Mulla on sua ikävä. Anteeksi. Lähetäänkö lomalle?

Ärsyyntymisiä

Minähän olen tosi tasainen luonne, joka kuohahtaa hirveän harvoin. On harvoja asioita jotka saa mut tuohtumaan, mutta on ainakin kolme asiaa joista mä saan hillittömän skitsofriikkikohtauksen HETI.

Numero 1.
Tuu vaan neuvomaan mua tai arvostelemaan mun tekemisiä, ilman että olen kysynyt neuvoa/näkemystä. Tästä seuraa mielenvikaista läpändeerusta heti sitten välittömästi. Mulle ei parane tulla kukaan neuvomaan mitään, ellen mä ole erikseen sitä pyydellyt. Saatikka mä en halua kuulla arvosteluja mun tekemisistä. Miten mä hoidan asiat ja sitärataa. Varsinkaan mun kodin sisäpuolella sitä ei kannata mulle tulla sanomaan. Mä hoidan asiat mun tapaan ja taas jos se ei miellytä nikkari on tehnyt kätevän kolon tupaan, josta pääsee sisälle ja ulos. Jos ahdistaa sisätiloissa, suosittelen käyttämään sitä ulosmenoreikää.


Numero 2. Ihmiset jotka ei osaa ajatella asioita kuin yhdeltä kantilta ja ovat aina oikeassa.
Miksi? No. Keskustelua ei saa aikaiseksi. Mistään. Vaikeita. Parempi olla vaan hiljaa ja nyökytellä.



Numero kolme. Ulkonäkö (ja varsinkin paino).
"Oon 17 vee ja painan 45 ja oon 175 cm pitkä, oonko läski!!???"
 No en ees aloita. Ärsyynnyn jo heti. Nuoremmat naiset ja miehet on jo ihan sekaisin kaikesta tästä. Oikeasti. Olihan sitä silloinkin kun itse oli 18. Mutta tommoset rapiat +10 vuotta on tehnyt ajassa todella jotain. Sillonkuin itse terveellisesti "kriiseili" jostain olemattomista hörökorvistaan.. no se oli pientä. Nyt sitten valkaisemaan vaan kaikki hampaita ja kiristelemään ja korjailemaan hirveen nuorena. Se on okei. Ja kun sanotaan että se on okei, eikö silloin tuu jo sellainenpikku vinkki siitä, että et oo hyvä itsenäsi? Mulla ei oo mitään kauneuskirurgiaa vastaan. Vähän ihmettää vaan miten helposti siihen lähdetään ja millä perustein. Ja minkä ikäisenä. Mut nyt siis hirvittelen sitä tosiasiaa kun nuorilla ihmisillä on hyvin paljastavia kuvia itsestään ja he myös vastaanottavat kommentointia, hyvin AVOINTA kommentointia itsestään. Kyllä siinä täytyy olla hyvin jalat maassa tyyppi ettei minäkuva ihan vääristy lopullisesti. Tai elämä mene pelkän sen ulkokuoren tiimellyksessä. Mä puhun tästä asiasta paljon, oon vaan huolissani...


Nyt ammattiärsyyntyjä kuittaa. Kiitti!

Kevät tulee! En oo valmis!

Varma kevään merkki on aina helmikuussa ilmestyvät tosipienetmustatmuurahaiset. Kyllä, toi on yhdyssana, koska sanon niin. Ja mä vihaan muurahaisia. Itseasiassa mä pelkään niitä. Mä en niinkään ällöile esimerkiksi hämähäkkejä, mutta muurahaisia..

Kevään koittamisesta on muitakin varmoja merkkejä. Kuten ikkunat on yhtäkkiä paskaiset ja pölyä on ilmassa. Tai siis sen näkee. Se on se valo. Se valo joka saa kaikki muut ihmiset virkoamaan ja tekemään kaikenlaista urakkaa ja hyppimään ilosta "Kevät tulee, ihanaa! On niin paljon virtaa!" Ja minä taas oon "Prepare to die"-meiningillä.

Kolmas varma merkki: Tekee mieli uusia kaikki. Aloitetaan verhoista. Maalataan tai tapetoidaan seiniä. Pitäisköhän maalata muutakin... pitäis muuten hankkia uudet sohvat.. tasot. Itseasiassa seinä pitäis kaataa, HITTO POLTETAAN KOKO TALO ja rakennetaan uusi. Kaikki suunnitelmat tyssää onneksi ennen talonpolttoa rahanpuutteeseen. Ja muutenkaan se talonpoltto ei oo järkevää. Älkää kokeilko kotona.

Mä en postaa nyt oman kämpän sisustusta, koska täällä ei oo sisustusta :D Paitsi noin kahdeksan vuoden ajan keittiönpöydällä on vakiona joku auto/traktori/puimuri. Se on se meidän juttu.