Nalkutinalkuti

Silloinkun ihminen luulee, ettei jaksa enempää, tapahtuu jotain mikä todistaa, että todellakin pystyy jaksamaan enemmän.

Mä en oo nähny mun puoliskoani varmaan kuukauteen. Silleen kunnolla. On se ollut täällä talossa, vaan se tekee silloinkin hommia. Joko on puhelimessa tai sitten se laittaa sähköpostia.
Mä taas oon luonnollisesti keskittynyt penskoihin. Tai siihen mitä ne saa aikaan. Siinä on hommaa pojjaat, kuulkaas! Mä olin jo ajatuksessa etten jaksa enää yhtään. Niiltä jää kaikki sille sijoilleen mihin vaan kädestä tiputetaan. Kaikki. Mä tiedän että monet sanoo tätä, mutta niitten lapsoset saattaa joskus erehtyä laittamaan koulukirjat laukkuun esimerkiksi? Muttei meillä. Ei. No tässätapauksessa voi varmaan kiitellä itseään ja geeniään ja kaikkea. En minäkään ole pentuna, enkä kyllä aikuisenakaan mikään siivousaktiivi.

Mä en nyt enää sitten jaksanut. Mulla lähti viikko sitten käyntiin raivohullu perheenemäntä (osa tsiljoona). En aio hyväksyä tätä perseilyä. Mun rahkeet, lähinnä henkiset, ei kestä tätä perässäjuoksua ja siivousta, koska minä itsekkään en ole siivoustyyppi. Minä tarvin tässä apua, sillä jos kaikki siivous kasaantuu mulle, niin siitä ei tuu hevonhelvettiäkään. Nähty on. Mä oon hyvä aloittamaan! Kunhan joku viimeistelis... (ehe, ehe)
Mä oon kulkenut perässä ja nalkuttanut. Sellaista nalkutusta mitä mä en yleensä tee. Sori vaan aviomies, saat sinäkin osasi. Mutta mullekkin nalkutetaan, mä saan myös jakaa tätä iloista keskustelua ja mielialaa nostattavaa tapaa kaikille.

No: Hommahan osoittautui raskaaksi. Mä olin varma että seuraava kurainen kumppari, pikkusenkin vinossa eteisessä ja mä skitsahdan täysin! Ensinnäkin mulla on kolme lasta ja kaikkien perässä pitäis olla hiillostamassa, samaan aikaan. Ei jotenkin onnistunut. Tein kuitenkin parhaani. Mielestäni mä olen hyvin kehityskelpoinen nalkuttaja kuitenkin. Ei huono! Samaan aikaan mun toinen pää alkoi reistata. Mä aloin huolestua jo siitä että mun nalkutus aiheutti verenpainetta ja jonkinlaisen aivoödeeman (ei mitään tietoa mikä se on mutta kuulostaa sopivan vaaralliselta). Anyway, yhtäkkiä siis pisti toiselle puolen päätä, silmän taa ja ihan törkeän kipeästi. Ja sitten tuntui että puoliskassa päässä on painetta. Silmä ei kohdista kunnolla. Harmaa varjo silmässä.

Helvata. Mulla oli jo mielestäni kurjuus maksimoitu ennen tätä pälliefektiä. NO: Eikun soittamaan _taas_ silmäpolille. Että mitäköhän nyt. Ja siis miksi silmäpolille piti soittaa, johtuu siitä kun mun verkkokalvossa on "haavoja". Verkkokalvo saattaa irtautua. Sille ei saa oikein mitään.
Silmäpoli oli taas sitä mieltä että kuulostaa neurologiselle ja otappa yhteys teekooseen. No teekooyhteyden jälkeen kävin hoitajan vastaanotolla, joka sanoi ettei se osaa sanoa mitään, mee lääkäriin, jonne menin ja sain epilepsialääkkeet ja jonka jälkeen soitin taas neuropolille jotka sanoi ettei niitä oteta vaan tuu tänne mutta käy uudestaan ensiavussa/lääkärillä että saat lähetteen tänne. No tuon episodin jälkeen alkoi tuntua aika väsyneelle. Siis ei väsyneelle, vaan tiiättekö väsyneelle. Niinkus, ei oikein kiinnostais. Paitsi että kun ei näe kunnolla toisella silmällä, niin oli vähän pakko.
Lyhyesti virsi kaunis. Reilun viiden tunnin ja pompottelun jälkeen olen käynyt keskussairaalassa, josta ilmeni se, ettei silmässä pitäis olla mitään muuta uutta paitsi se että puolet silmästä on paskana (suora lainaus tohtorissedän sanomisista). Eli ei silläpuolella uutta. Neuropuolella taas kaikki muut toimii. Ei oo siis muuta kuin tää selvittämätön kipu ja paine ja se, ettei toinen silmä ota kontaktia. Oon siis takaisin kotona syömässä särkylääkettä kuin leipää.

Takaisin nalkuttamiseen. Joku ilta tässä viikolla, kun olin ottanut pari lihasrelaksanttia ja kipulääkkeen ja silmä sojotti holtittomasti heitellen ylälistan ja alalistan väliä, alkoi tuntua sille että mä haluan kunnon yöunet. Sanoin paremmalle puoliskolle että sori, mä meen nyt pehkuihin, handlaa sä kersat peteihin. Ja siis sen tein. Menin nukkumaan. Aamulla klo 6.45 huomasin, että joku tai useat kupeitteni hedelmät olivat illalla ajatellut ilahduttaa minua heittelemällä noin litran mustikkamehukeittoa luonnonvalkoiselle karvalankamatolle.

Silmäntakainen paine kasvoi mittasuhteisiin joista nyt ei puhuta.  Mutta kestin sen kuin nainen. Keitin kahvin, otin sen kuppiini, istahdin keittiöön ja katselin mattoa ja itkin kaksi kyyneltä. Sitten otin lusikan, kaivoin kuivaneet mustikkakeitot pois ja vein maton pesuhuoneeseen ja testasin maton sietokykyä erilaisin myrkyin. Koko päivän. Hillitöntä jyystöä. Siis matonjyystöä! Mä oon kuitenkin ollut 10 vuotta aviossa, että hillitkää hyvät ihmiset ajatuksenjuoksunne! No siis kiehuva vesi ja kloriittikin tuli kokeiltua. Kunnes unohdin koko maton ja illalla muistin sitten huuhdella. Siitä tuli kuitenkin aika puhdas. Ja siinä on vielä niitä karvalankojakin. Ja se on suht saman kokoinen kuin ennen projektia.

Tän jälkeen päätin etten koskaan enää pese yhtään mattoa, etten jaksa enää! . Paitsi tietty nyt kun meille rantautui yrjötauti ja liki kolmevuotias oksentelee kaaressa juoksennellessaan ympäri kämppää. Mutten siis tän jälkeen neverever.


Eikä tässä mulla juuri muuta. Paitsi että mies. Mulla on sua ikävä. Anteeksi. Lähetäänkö lomalle?