Anonyymit Aivottomat

 Hei, olen Tina ja olen idiootti.



Mulla on tosi paha tapa tehdä kaikkea suunapäänä, eikä tarkistaa asioita. Huolellisesti. Huolellisuus missään muodossa ei oo valitettavasti kuulunut mun elämään. Koskaan. (Tässä vaiheessa äiti varmaan nyökyttelee päätänsä murheellisesti ja muistelee ja miettii "ai että mää niin kärsin".)
Mutta se on totta. Mun pitäis oppia olemaan huolellisempi, tarkastamaan asioita. Mutta jotenkin mä en vaan pääse siihen pisteeseen. Mä näen kaikissa asioissa ne jutut, mitä toiset ei nää, ja taas toisinpäin. Ja se on hankalaa. Ei siis hankalaa mulle, vaan lähinnä muut siitä kärsii. Koska mä oon, yllättäen, keskittynyt johonkin muuhun näkökantaan, ei siihen järjelliseen puoleen ehkä vaan siihen tunnepuoleen, yleisfiilikseen. Yksityiskohdat unohtuu. Tuun yksityiskohtiin sokeaksi.

Eilen sattui jonkinsortin isonisoniso äksidentti. Häpesin koko päivän NIIIN paljon koska yllätys, alkuun en tajunnut edes pointtia. Kun en ollut huomannut. Ja sit tuohduin. Ja yhtä nopeesti rauhotuin ja mietin.  Ja sit kun olin keskustellut talon järjen kanssa ja se sanoi, että rauhotut (siis ei silleen rauhotu että olisin riehunut, vaan kun mä olin jo tilassa että murehdin ja itkin ja kaikki oli päin persettä) ja katot mitä tässä on tapahtunut, ja sit mä katoin ja häpesin. Koska se oli vasta eka kerta kun tajusin koko jutun. Koska se oli mun moka. Ei siis tahallinen, mutta mun moka. Ja mä häpesin. Siis oikeasti häpesin. Istuin talon sisällä, vedin peittoja korviin ettei vaan kukaan näe ja häpesin. Ja itkin ja häpesin. Itkin taas. Ja häpesin.

Niin ja siis se häpeä ei hirveesti häviä. Mutta. En tiiä.


Hei olen Tina ja olen idiootti. Hauska tutustua.