Silloinkun ihminen luulee, ettei jaksa enempää, tapahtuu jotain mikä todistaa, että todellakin pystyy jaksamaan enemmän.
Mä en oo nähny mun puoliskoani varmaan kuukauteen. Silleen kunnolla. On se ollut täällä talossa, vaan se tekee silloinkin hommia. Joko on puhelimessa tai sitten se laittaa sähköpostia.
Mä taas oon luonnollisesti keskittynyt penskoihin. Tai siihen mitä ne saa aikaan. Siinä on hommaa pojjaat, kuulkaas! Mä olin jo ajatuksessa etten jaksa enää yhtään. Niiltä jää kaikki sille sijoilleen mihin vaan kädestä tiputetaan. Kaikki. Mä tiedän että monet sanoo tätä, mutta niitten lapsoset saattaa joskus erehtyä laittamaan koulukirjat laukkuun esimerkiksi? Muttei meillä. Ei. No tässätapauksessa voi varmaan kiitellä itseään ja geeniään ja kaikkea. En minäkään ole pentuna, enkä kyllä aikuisenakaan mikään siivousaktiivi.
Mä en nyt enää sitten jaksanut. Mulla lähti viikko sitten käyntiin raivohullu perheenemäntä (osa tsiljoona). En aio hyväksyä tätä perseilyä. Mun rahkeet, lähinnä henkiset, ei kestä tätä perässäjuoksua ja siivousta, koska minä itsekkään en ole siivoustyyppi. Minä tarvin tässä apua, sillä jos kaikki siivous kasaantuu mulle, niin siitä ei tuu hevonhelvettiäkään. Nähty on. Mä oon hyvä aloittamaan! Kunhan joku viimeistelis... (ehe, ehe)
Mä oon kulkenut perässä ja nalkuttanut. Sellaista nalkutusta mitä mä en yleensä tee. Sori vaan aviomies, saat sinäkin osasi. Mutta mullekkin nalkutetaan, mä saan myös jakaa tätä iloista keskustelua ja mielialaa nostattavaa tapaa kaikille.
No: Hommahan osoittautui raskaaksi. Mä olin varma että seuraava kurainen kumppari, pikkusenkin vinossa eteisessä ja mä skitsahdan täysin! Ensinnäkin mulla on kolme lasta ja kaikkien perässä pitäis olla hiillostamassa, samaan aikaan. Ei jotenkin onnistunut. Tein kuitenkin parhaani. Mielestäni mä olen hyvin kehityskelpoinen nalkuttaja kuitenkin. Ei huono! Samaan aikaan mun toinen pää alkoi reistata. Mä aloin huolestua jo siitä että mun nalkutus aiheutti verenpainetta ja jonkinlaisen aivoödeeman (ei mitään tietoa mikä se on mutta kuulostaa sopivan vaaralliselta). Anyway, yhtäkkiä siis pisti toiselle puolen päätä, silmän taa ja ihan törkeän kipeästi. Ja sitten tuntui että puoliskassa päässä on painetta. Silmä ei kohdista kunnolla. Harmaa varjo silmässä.
Helvata. Mulla oli jo mielestäni kurjuus maksimoitu ennen tätä pälliefektiä. NO: Eikun soittamaan _taas_ silmäpolille. Että mitäköhän nyt. Ja siis miksi silmäpolille piti soittaa, johtuu siitä kun mun verkkokalvossa on "haavoja". Verkkokalvo saattaa irtautua. Sille ei saa oikein mitään.
Silmäpoli oli taas sitä mieltä että kuulostaa neurologiselle ja otappa yhteys teekooseen. No teekooyhteyden jälkeen kävin hoitajan vastaanotolla, joka sanoi ettei se osaa sanoa mitään, mee lääkäriin, jonne menin ja sain epilepsialääkkeet ja jonka jälkeen soitin taas neuropolille jotka sanoi ettei niitä oteta vaan tuu tänne mutta käy uudestaan ensiavussa/lääkärillä että saat lähetteen tänne. No tuon episodin jälkeen alkoi tuntua aika väsyneelle. Siis ei väsyneelle, vaan tiiättekö väsyneelle. Niinkus, ei oikein kiinnostais. Paitsi että kun ei näe kunnolla toisella silmällä, niin oli vähän pakko.
Lyhyesti virsi kaunis. Reilun viiden tunnin ja pompottelun jälkeen olen käynyt keskussairaalassa, josta ilmeni se, ettei silmässä pitäis olla mitään muuta uutta paitsi se että puolet silmästä on paskana (suora lainaus tohtorissedän sanomisista). Eli ei silläpuolella uutta. Neuropuolella taas kaikki muut toimii. Ei oo siis muuta kuin tää selvittämätön kipu ja paine ja se, ettei toinen silmä ota kontaktia. Oon siis takaisin kotona syömässä särkylääkettä kuin leipää.
Takaisin nalkuttamiseen. Joku ilta tässä viikolla, kun olin ottanut pari lihasrelaksanttia ja kipulääkkeen ja silmä sojotti holtittomasti heitellen ylälistan ja alalistan väliä, alkoi tuntua sille että mä haluan kunnon yöunet. Sanoin paremmalle puoliskolle että sori, mä meen nyt pehkuihin, handlaa sä kersat peteihin. Ja siis sen tein. Menin nukkumaan. Aamulla klo 6.45 huomasin, että joku tai useat kupeitteni hedelmät olivat illalla ajatellut ilahduttaa minua heittelemällä noin litran mustikkamehukeittoa luonnonvalkoiselle karvalankamatolle.
Silmäntakainen paine kasvoi mittasuhteisiin joista nyt ei puhuta. Mutta kestin sen kuin nainen. Keitin kahvin, otin sen kuppiini, istahdin keittiöön ja katselin mattoa ja itkin kaksi kyyneltä. Sitten otin lusikan, kaivoin kuivaneet mustikkakeitot pois ja vein maton pesuhuoneeseen ja testasin maton sietokykyä erilaisin myrkyin. Koko päivän. Hillitöntä jyystöä. Siis matonjyystöä! Mä oon kuitenkin ollut 10 vuotta aviossa, että hillitkää hyvät ihmiset ajatuksenjuoksunne! No siis kiehuva vesi ja kloriittikin tuli kokeiltua. Kunnes unohdin koko maton ja illalla muistin sitten huuhdella. Siitä tuli kuitenkin aika puhdas. Ja siinä on vielä niitä karvalankojakin. Ja se on suht saman kokoinen kuin ennen projektia.
Tän jälkeen päätin etten koskaan enää pese yhtään mattoa, etten jaksa enää! . Paitsi tietty nyt kun meille rantautui yrjötauti ja liki kolmevuotias oksentelee kaaressa juoksennellessaan ympäri kämppää. Mutten siis tän jälkeen neverever.
Eikä tässä mulla juuri muuta. Paitsi että mies. Mulla on sua ikävä. Anteeksi. Lähetäänkö lomalle?
perjantai 12. huhtikuuta 2013
sunnuntai 10. maaliskuuta 2013
Ärsyyntymisiä
Minähän olen tosi tasainen luonne, joka kuohahtaa hirveän harvoin. On harvoja asioita jotka saa mut tuohtumaan, mutta on ainakin kolme asiaa joista mä saan hillittömän skitsofriikkikohtauksen HETI.
Numero 1.
Tuu vaan neuvomaan mua tai arvostelemaan mun tekemisiä, ilman että olen kysynyt neuvoa/näkemystä. Tästä seuraa mielenvikaista läpändeerusta heti sitten välittömästi. Mulle ei parane tulla kukaan neuvomaan mitään, ellen mä ole erikseen sitä pyydellyt. Saatikka mä en halua kuulla arvosteluja mun tekemisistä. Miten mä hoidan asiat ja sitärataa. Varsinkaan mun kodin sisäpuolella sitä ei kannata mulle tulla sanomaan. Mä hoidan asiat mun tapaan ja taas jos se ei miellytä nikkari on tehnyt kätevän kolon tupaan, josta pääsee sisälle ja ulos. Jos ahdistaa sisätiloissa, suosittelen käyttämään sitä ulosmenoreikää.
Numero 2. Ihmiset jotka ei osaa ajatella asioita kuin yhdeltä kantilta ja ovat aina oikeassa.
Miksi? No. Keskustelua ei saa aikaiseksi. Mistään. Vaikeita. Parempi olla vaan hiljaa ja nyökytellä.
Numero kolme. Ulkonäkö (ja varsinkin paino).
"Oon 17 vee ja painan 45 ja oon 175 cm pitkä, oonko läski!!???"
No en ees aloita. Ärsyynnyn jo heti. Nuoremmat naiset ja miehet on jo ihan sekaisin kaikesta tästä. Oikeasti. Olihan sitä silloinkin kun itse oli 18. Mutta tommoset rapiat +10 vuotta on tehnyt ajassa todella jotain. Sillonkuin itse terveellisesti "kriiseili" jostain olemattomista hörökorvistaan.. no se oli pientä. Nyt sitten valkaisemaan vaan kaikki hampaita ja kiristelemään ja korjailemaan hirveen nuorena. Se on okei. Ja kun sanotaan että se on okei, eikö silloin tuu jo sellainenpikku vinkki siitä, että et oo hyvä itsenäsi? Mulla ei oo mitään kauneuskirurgiaa vastaan. Vähän ihmettää vaan miten helposti siihen lähdetään ja millä perustein. Ja minkä ikäisenä. Mut nyt siis hirvittelen sitä tosiasiaa kun nuorilla ihmisillä on hyvin paljastavia kuvia itsestään ja he myös vastaanottavat kommentointia, hyvin AVOINTA kommentointia itsestään. Kyllä siinä täytyy olla hyvin jalat maassa tyyppi ettei minäkuva ihan vääristy lopullisesti. Tai elämä mene pelkän sen ulkokuoren tiimellyksessä. Mä puhun tästä asiasta paljon, oon vaan huolissani...
Nyt ammattiärsyyntyjä kuittaa. Kiitti!
Numero 1.
Tuu vaan neuvomaan mua tai arvostelemaan mun tekemisiä, ilman että olen kysynyt neuvoa/näkemystä. Tästä seuraa mielenvikaista läpändeerusta heti sitten välittömästi. Mulle ei parane tulla kukaan neuvomaan mitään, ellen mä ole erikseen sitä pyydellyt. Saatikka mä en halua kuulla arvosteluja mun tekemisistä. Miten mä hoidan asiat ja sitärataa. Varsinkaan mun kodin sisäpuolella sitä ei kannata mulle tulla sanomaan. Mä hoidan asiat mun tapaan ja taas jos se ei miellytä nikkari on tehnyt kätevän kolon tupaan, josta pääsee sisälle ja ulos. Jos ahdistaa sisätiloissa, suosittelen käyttämään sitä ulosmenoreikää.
Numero 2. Ihmiset jotka ei osaa ajatella asioita kuin yhdeltä kantilta ja ovat aina oikeassa.
Miksi? No. Keskustelua ei saa aikaiseksi. Mistään. Vaikeita. Parempi olla vaan hiljaa ja nyökytellä.
Numero kolme. Ulkonäkö (ja varsinkin paino).
"Oon 17 vee ja painan 45 ja oon 175 cm pitkä, oonko läski!!???"
No en ees aloita. Ärsyynnyn jo heti. Nuoremmat naiset ja miehet on jo ihan sekaisin kaikesta tästä. Oikeasti. Olihan sitä silloinkin kun itse oli 18. Mutta tommoset rapiat +10 vuotta on tehnyt ajassa todella jotain. Sillonkuin itse terveellisesti "kriiseili" jostain olemattomista hörökorvistaan.. no se oli pientä. Nyt sitten valkaisemaan vaan kaikki hampaita ja kiristelemään ja korjailemaan hirveen nuorena. Se on okei. Ja kun sanotaan että se on okei, eikö silloin tuu jo sellainenpikku vinkki siitä, että et oo hyvä itsenäsi? Mulla ei oo mitään kauneuskirurgiaa vastaan. Vähän ihmettää vaan miten helposti siihen lähdetään ja millä perustein. Ja minkä ikäisenä. Mut nyt siis hirvittelen sitä tosiasiaa kun nuorilla ihmisillä on hyvin paljastavia kuvia itsestään ja he myös vastaanottavat kommentointia, hyvin AVOINTA kommentointia itsestään. Kyllä siinä täytyy olla hyvin jalat maassa tyyppi ettei minäkuva ihan vääristy lopullisesti. Tai elämä mene pelkän sen ulkokuoren tiimellyksessä. Mä puhun tästä asiasta paljon, oon vaan huolissani...
Nyt ammattiärsyyntyjä kuittaa. Kiitti!
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Kevät tulee! En oo valmis!
Varma kevään merkki on aina helmikuussa ilmestyvät tosipienetmustatmuurahaiset. Kyllä, toi on yhdyssana, koska sanon niin. Ja mä vihaan muurahaisia. Itseasiassa mä pelkään niitä. Mä en niinkään ällöile esimerkiksi hämähäkkejä, mutta muurahaisia..
Kevään koittamisesta on muitakin varmoja merkkejä. Kuten ikkunat on yhtäkkiä paskaiset ja pölyä on ilmassa. Tai siis sen näkee. Se on se valo. Se valo joka saa kaikki muut ihmiset virkoamaan ja tekemään kaikenlaista urakkaa ja hyppimään ilosta "Kevät tulee, ihanaa! On niin paljon virtaa!" Ja minä taas oon "Prepare to die"-meiningillä.
Kolmas varma merkki: Tekee mieli uusia kaikki. Aloitetaan verhoista. Maalataan tai tapetoidaan seiniä. Pitäisköhän maalata muutakin... pitäis muuten hankkia uudet sohvat.. tasot. Itseasiassa seinä pitäis kaataa, HITTO POLTETAAN KOKO TALO ja rakennetaan uusi. Kaikki suunnitelmat tyssää onneksi ennen talonpolttoa rahanpuutteeseen. Ja muutenkaan se talonpoltto ei oo järkevää. Älkää kokeilko kotona.
Mä en postaa nyt oman kämpän sisustusta, koska täällä ei oo sisustusta :D Paitsi noin kahdeksan vuoden ajan keittiönpöydällä on vakiona joku auto/traktori/puimuri. Se on se meidän juttu.
Kevään koittamisesta on muitakin varmoja merkkejä. Kuten ikkunat on yhtäkkiä paskaiset ja pölyä on ilmassa. Tai siis sen näkee. Se on se valo. Se valo joka saa kaikki muut ihmiset virkoamaan ja tekemään kaikenlaista urakkaa ja hyppimään ilosta "Kevät tulee, ihanaa! On niin paljon virtaa!" Ja minä taas oon "Prepare to die"-meiningillä.
Kolmas varma merkki: Tekee mieli uusia kaikki. Aloitetaan verhoista. Maalataan tai tapetoidaan seiniä. Pitäisköhän maalata muutakin... pitäis muuten hankkia uudet sohvat.. tasot. Itseasiassa seinä pitäis kaataa, HITTO POLTETAAN KOKO TALO ja rakennetaan uusi. Kaikki suunnitelmat tyssää onneksi ennen talonpolttoa rahanpuutteeseen. Ja muutenkaan se talonpoltto ei oo järkevää. Älkää kokeilko kotona.
Mä en postaa nyt oman kämpän sisustusta, koska täällä ei oo sisustusta :D Paitsi noin kahdeksan vuoden ajan keittiönpöydällä on vakiona joku auto/traktori/puimuri. Se on se meidän juttu.
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Anonyymit Aivottomat
Hei, olen Tina ja olen idiootti.
Mulla on tosi paha tapa tehdä kaikkea suunapäänä, eikä tarkistaa asioita. Huolellisesti. Huolellisuus missään muodossa ei oo valitettavasti kuulunut mun elämään. Koskaan. (Tässä vaiheessa äiti varmaan nyökyttelee päätänsä murheellisesti ja muistelee ja miettii "ai että mää niin kärsin".)
Mutta se on totta. Mun pitäis oppia olemaan huolellisempi, tarkastamaan asioita. Mutta jotenkin mä en vaan pääse siihen pisteeseen. Mä näen kaikissa asioissa ne jutut, mitä toiset ei nää, ja taas toisinpäin. Ja se on hankalaa. Ei siis hankalaa mulle, vaan lähinnä muut siitä kärsii. Koska mä oon, yllättäen, keskittynyt johonkin muuhun näkökantaan, ei siihen järjelliseen puoleen ehkä vaan siihen tunnepuoleen, yleisfiilikseen. Yksityiskohdat unohtuu. Tuun yksityiskohtiin sokeaksi.
Eilen sattui jonkinsortin isonisoniso äksidentti. Häpesin koko päivän NIIIN paljon koska yllätys, alkuun en tajunnut edes pointtia. Kun en ollut huomannut. Ja sit tuohduin. Ja yhtä nopeesti rauhotuin ja mietin. Ja sit kun olin keskustellut talon järjen kanssa ja se sanoi, että rauhotut (siis ei silleen rauhotu että olisin riehunut, vaan kun mä olin jo tilassa että murehdin ja itkin ja kaikki oli päin persettä) ja katot mitä tässä on tapahtunut, ja sit mä katoin ja häpesin. Koska se oli vasta eka kerta kun tajusin koko jutun. Koska se oli mun moka. Ei siis tahallinen, mutta mun moka. Ja mä häpesin. Siis oikeasti häpesin. Istuin talon sisällä, vedin peittoja korviin ettei vaan kukaan näe ja häpesin. Ja itkin ja häpesin. Itkin taas. Ja häpesin.
Niin ja siis se häpeä ei hirveesti häviä. Mutta. En tiiä.
Hei olen Tina ja olen idiootti. Hauska tutustua.
Mulla on tosi paha tapa tehdä kaikkea suunapäänä, eikä tarkistaa asioita. Huolellisesti. Huolellisuus missään muodossa ei oo valitettavasti kuulunut mun elämään. Koskaan. (Tässä vaiheessa äiti varmaan nyökyttelee päätänsä murheellisesti ja muistelee ja miettii "ai että mää niin kärsin".)
Mutta se on totta. Mun pitäis oppia olemaan huolellisempi, tarkastamaan asioita. Mutta jotenkin mä en vaan pääse siihen pisteeseen. Mä näen kaikissa asioissa ne jutut, mitä toiset ei nää, ja taas toisinpäin. Ja se on hankalaa. Ei siis hankalaa mulle, vaan lähinnä muut siitä kärsii. Koska mä oon, yllättäen, keskittynyt johonkin muuhun näkökantaan, ei siihen järjelliseen puoleen ehkä vaan siihen tunnepuoleen, yleisfiilikseen. Yksityiskohdat unohtuu. Tuun yksityiskohtiin sokeaksi.
Eilen sattui jonkinsortin isonisoniso äksidentti. Häpesin koko päivän NIIIN paljon koska yllätys, alkuun en tajunnut edes pointtia. Kun en ollut huomannut. Ja sit tuohduin. Ja yhtä nopeesti rauhotuin ja mietin. Ja sit kun olin keskustellut talon järjen kanssa ja se sanoi, että rauhotut (siis ei silleen rauhotu että olisin riehunut, vaan kun mä olin jo tilassa että murehdin ja itkin ja kaikki oli päin persettä) ja katot mitä tässä on tapahtunut, ja sit mä katoin ja häpesin. Koska se oli vasta eka kerta kun tajusin koko jutun. Koska se oli mun moka. Ei siis tahallinen, mutta mun moka. Ja mä häpesin. Siis oikeasti häpesin. Istuin talon sisällä, vedin peittoja korviin ettei vaan kukaan näe ja häpesin. Ja itkin ja häpesin. Itkin taas. Ja häpesin.
Niin ja siis se häpeä ei hirveesti häviä. Mutta. En tiiä.
Hei olen Tina ja olen idiootti. Hauska tutustua.
perjantai 15. helmikuuta 2013
Tilassa
Tiedättekö sen tilan kun on hyvinhyvin ontto olo. Mulla on se nyt. Tai oli jo eilenkin osittain.
Päässä ei liikahda minkäänlaista eikä edes jaksa siitä huolehtia. Ja samalla mulla on hyvin hyvin raskas olo. niin että voisin nukkua nyt vaan viikonlopun putkeen ja katotaas sitten maanantaina. Juttuhan on vaan niin ettei se toimi noin. Harmi.
Mä kävin muuten suu-ja sorkkatautipolilla ja tänäaamuna neurollakin. Kaikki vaikuttais olevan ihan ok, mutta koska molemminpuolinen silmien näkökyvyn menetys (hetkittäisestikkin) viittaa aivoperäiseen juttuun, asia tutkitaan vielä magnettikuvilla. Mutta tohtori kyllä rauhoitteli että kun muuten kaikki toimii, ei oo hätää.
Luultavasti juuri tuo lepyttelytieto saikin viimeisteltyä tän "tilan" mulle. On tätä tullut pyöriteltyä mielessä kuitenkin.
Koska oon ruokavaliostakin repsahtanut viimeiset puoli vuotta ja viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut jotain läskillisesti järkyttävää, mun on vaan taas pakko tsempata. Puuh. Ärsyttää sekin. ÄRSYTTÄÄ. Mun tarvii ajatella vaikka vaan sanaa "pulla" ja kas, mulla on kaksi kiloa lisää. Nojoo, myöskin kalatermein iltasyönnit on ollut lisääntymässä ja vahingossa oon syönyt pussin karkkia. Huomaamatta. No anyway. Oon taas yrittänyt tsempata. Painotus sanalla yrittänyt. Tänäänkin kello oli kaksi ennenkuin sai suuhunsa muuta kuin kahvia. Se muuten monesti kostaantuu syöppöhulluuskohtauksella illanpäälle. Mä mielelläni haluaisin tulla himolikkujaksi, silloin tätä ruokaongelmaa ei ois. Muttaku ei. Musta ei oo vieläkään tullut ulkoilijakansaa tai sporttihullua. Kuka auttais? Personaltrainer? Tarttis varmaan myös ravitsemusperäteipin. Ja muita apujoukkoja. Help. Olen ihaillen katsonut Juttaa ja puolen vuoden superdieettejä. Tollaista minä tarviin!
Ystävänpäiväkin tuli ja meni. Anteeks kaikille ystäville, en muuten taaskaan lähetellyt kortteja. Oon siinä surkea. Niinkuin soittamisessakin. Mut mää oon hirveen hyvä ajattelemaan mitä kaikille kuuluu ja miten voidaan. Olette mielessä.
Nyt jatkan tilailua. Kiitos.
Päässä ei liikahda minkäänlaista eikä edes jaksa siitä huolehtia. Ja samalla mulla on hyvin hyvin raskas olo. niin että voisin nukkua nyt vaan viikonlopun putkeen ja katotaas sitten maanantaina. Juttuhan on vaan niin ettei se toimi noin. Harmi.
Mä kävin muuten suu-ja sorkkatautipolilla ja tänäaamuna neurollakin. Kaikki vaikuttais olevan ihan ok, mutta koska molemminpuolinen silmien näkökyvyn menetys (hetkittäisestikkin) viittaa aivoperäiseen juttuun, asia tutkitaan vielä magnettikuvilla. Mutta tohtori kyllä rauhoitteli että kun muuten kaikki toimii, ei oo hätää.
Luultavasti juuri tuo lepyttelytieto saikin viimeisteltyä tän "tilan" mulle. On tätä tullut pyöriteltyä mielessä kuitenkin.
Koska oon ruokavaliostakin repsahtanut viimeiset puoli vuotta ja viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut jotain läskillisesti järkyttävää, mun on vaan taas pakko tsempata. Puuh. Ärsyttää sekin. ÄRSYTTÄÄ. Mun tarvii ajatella vaikka vaan sanaa "pulla" ja kas, mulla on kaksi kiloa lisää. Nojoo, myöskin kalatermein iltasyönnit on ollut lisääntymässä ja vahingossa oon syönyt pussin karkkia. Huomaamatta. No anyway. Oon taas yrittänyt tsempata. Painotus sanalla yrittänyt. Tänäänkin kello oli kaksi ennenkuin sai suuhunsa muuta kuin kahvia. Se muuten monesti kostaantuu syöppöhulluuskohtauksella illanpäälle. Mä mielelläni haluaisin tulla himolikkujaksi, silloin tätä ruokaongelmaa ei ois. Muttaku ei. Musta ei oo vieläkään tullut ulkoilijakansaa tai sporttihullua. Kuka auttais? Personaltrainer? Tarttis varmaan myös ravitsemusperäteipin. Ja muita apujoukkoja. Help. Olen ihaillen katsonut Juttaa ja puolen vuoden superdieettejä. Tollaista minä tarviin!
Ystävänpäiväkin tuli ja meni. Anteeks kaikille ystäville, en muuten taaskaan lähetellyt kortteja. Oon siinä surkea. Niinkuin soittamisessakin. Mut mää oon hirveen hyvä ajattelemaan mitä kaikille kuuluu ja miten voidaan. Olette mielessä.
Nyt jatkan tilailua. Kiitos.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Fear Factory
Terrrrrrvetuloa kaikki seuraamaan Fear Factoryä. Toisinsanoen tervetuloa mun korvien väliin. Ja tälläkertaa mä kerron tän ääneen vaikka asia onkin tyhmä, lapsellinen ja olisi parempi pitää tästäkin asiasta suu supussa.
Mä olen muistaakseni aina pelännyt jotakin. Aina! Ja ihan hirvittävästi. Niin että sydän on pusertuneena rintaan. Yleensä ne asiat on jotain mistä ei tarvitsisi huolehtia, mutta minä huolehdin. Mä huolehdin ja pelkään kaikkia asioita niin paljon että olenkin sanonut, etten ole pitkäikäinen. Minä murehdin itseni kumoon.
Viimeaikoina (= muutamina viime vuosina) oon murehtinut paljon omaa terveyttäni. Ajattelin että jos painonpudotus auttaisi asiaan. Olihan minulla paljon ylipainoa. No, ei auttanut. Tai no saan mä taitettua itseni kasaan huomattavasti helpommin, mutta se varmaan onkin siinä kaikki.
Mua on vaivannut pitkään mitä moninaisimmat vaivat, niin että tohtorit alkaa olla kaikki varmaan ihan rikki. Taas se tulee. Mutta useimmiten ei ne ole edes kuunnelleet asiaa. Kuten tässä aiemmin kun kävin lääkärissä sen takia kun herätessä mulla ei ollut lainkaan näkökykyä. Tuli se tovin päästä takaisin, mutta siis oli pelottava tapaus. Ja koska mulla on silmänpohjassa verkkokalvossa reikiä ja se voi aiheuttaa irtaumaa, mun pitää raportoida kaikesta oudosta silmäpoliklinikalle. Soitin sitten tästä heti, joten sanoivat että menen käymään päivystyksessä, ei kuulosta silmävaivalle vaan neuropuolen asioille. Ja minä menin sitten selvittämään asiaa päivystykseen. Mä sain sieltä diagnoosin että mulla on toisessa korvassa alipainetta. Joskus turhauttaa. Raskaasti turhauttaa.
Mä olen varmaan kertonut joskus että olen sairastanut masennusta? Kyllä. Älkää koskaan sairastuko siihen, sillä sen jälkeen ihan sama vaikka teiltä irtoaisi yhtäkkiä pikkusormi, teillä on sen jälkeen masennus. Mun kaikki vaivat on joko masennusta, tai sitten ne kysyy "tuntuuko susta että sua masentais?"
Kyllä. Itseasiassa kyllä. Jos minulle sanotaan keskussairaalasta "Mene lääkäriin, hae lähete neuropolille, kuulostaa neurovaivalle" ja minulle taas lääkärissä sanotaan "Ihan normaali on silmä ei näe, ei tarvita lahete. Hetkinen, korvassa olla alilampo, tarkoitta alipaine". Silloin joo voi vähän tuntua ettei saatana tästä tule mitään.
Nyt mä jännään sitä neuroaikaa, mulla on tulossa myös suupolille aika ja sitten pitäisi muutama luomi käydä irrottamassa. Silmästäkin (!!!) löytyi viimeksi luomi. Sitä kuulemma pitää seurata. Menin googlaamaan. Virhe.
Mä olen muistaakseni aina pelännyt jotakin. Aina! Ja ihan hirvittävästi. Niin että sydän on pusertuneena rintaan. Yleensä ne asiat on jotain mistä ei tarvitsisi huolehtia, mutta minä huolehdin. Mä huolehdin ja pelkään kaikkia asioita niin paljon että olenkin sanonut, etten ole pitkäikäinen. Minä murehdin itseni kumoon.
Viimeaikoina (= muutamina viime vuosina) oon murehtinut paljon omaa terveyttäni. Ajattelin että jos painonpudotus auttaisi asiaan. Olihan minulla paljon ylipainoa. No, ei auttanut. Tai no saan mä taitettua itseni kasaan huomattavasti helpommin, mutta se varmaan onkin siinä kaikki.
Mua on vaivannut pitkään mitä moninaisimmat vaivat, niin että tohtorit alkaa olla kaikki varmaan ihan rikki. Taas se tulee. Mutta useimmiten ei ne ole edes kuunnelleet asiaa. Kuten tässä aiemmin kun kävin lääkärissä sen takia kun herätessä mulla ei ollut lainkaan näkökykyä. Tuli se tovin päästä takaisin, mutta siis oli pelottava tapaus. Ja koska mulla on silmänpohjassa verkkokalvossa reikiä ja se voi aiheuttaa irtaumaa, mun pitää raportoida kaikesta oudosta silmäpoliklinikalle. Soitin sitten tästä heti, joten sanoivat että menen käymään päivystyksessä, ei kuulosta silmävaivalle vaan neuropuolen asioille. Ja minä menin sitten selvittämään asiaa päivystykseen. Mä sain sieltä diagnoosin että mulla on toisessa korvassa alipainetta. Joskus turhauttaa. Raskaasti turhauttaa.
Mä olen varmaan kertonut joskus että olen sairastanut masennusta? Kyllä. Älkää koskaan sairastuko siihen, sillä sen jälkeen ihan sama vaikka teiltä irtoaisi yhtäkkiä pikkusormi, teillä on sen jälkeen masennus. Mun kaikki vaivat on joko masennusta, tai sitten ne kysyy "tuntuuko susta että sua masentais?"
Kyllä. Itseasiassa kyllä. Jos minulle sanotaan keskussairaalasta "Mene lääkäriin, hae lähete neuropolille, kuulostaa neurovaivalle" ja minulle taas lääkärissä sanotaan "Ihan normaali on silmä ei näe, ei tarvita lahete. Hetkinen, korvassa olla alilampo, tarkoitta alipaine". Silloin joo voi vähän tuntua ettei saatana tästä tule mitään.
Nyt mä jännään sitä neuroaikaa, mulla on tulossa myös suupolille aika ja sitten pitäisi muutama luomi käydä irrottamassa. Silmästäkin (!!!) löytyi viimeksi luomi. Sitä kuulemma pitää seurata. Menin googlaamaan. Virhe.
perjantai 8. helmikuuta 2013
Omatoimimatka Seychelleille
...ja mä niin haluan sinne takaisin! Jäi ne pari saarta kiertämättä.
Seychellit on se paikka Intian Valtamerellä jota kutsutaan paratiisisaareksi. Ja samalla ihan törkeän kalliiksi paikaksi. No, se on totta ja tarua.
Olimme siis omatoimimatkalla. Katseltiin pitkään ja hartaasti majoituspalveluita. Löydettiin aika edullinen mesta, sellainen oma pikku talo, joka sijaitsi isänäperheen talon vieressä. Tosi edulliseksi sen meidän majoituksen teki se tosiasia että lähes vieressä sijaitsi Maya Resort 1500-4000€/yöhintoineen.
Sitten varattiin lennot. Niitäkin oli samalla katseltu, ja päädyttiin kahden vaihdon lentoon. Oli halvimpia mitä löydettiin. Vaihdettiin konetta Saksassa ja Abu Dhabissa. Helsingistä Mahén saarelle kesti matkustusaikaa siis noin 18 tuntia, siis vaihtoineen kaikkineen. Onneksi oli ne vaihdot, niin sai jaloitella edes tovin siinä. Ennen Helsinkiä istuttiin autossa se 5 tuntia.
Anyway, matka oli pitkä, mutta se unohtui aikalailla heti kun pääsi kohteeseen. Siellä oli lämmintä ja vihreää. Niin ja siis lämmintä! Sanoinko että siellä oli lämmin? Nythän siis istun tässä patterin edessä ja katson ulos jossa näkyy lunta, tuiskua ja pakkasta.
Satuttiin tulemaan juuri keskelle trooppista syklonia. Joka oli muuten harvinaisen vahva. Ja siellä ei ollut satanut pariinkymmeneen vuoteen sillätavalla raskaasti kun nyt oli satanut (ja satoi). Mutta se nyt ei haitannut eikä huolettanut juurikaan koska a) matka oli pitkä - väsytti ja b) siellähän oli lämmin! Sellanen +33. Ei paha.
Pari ensimmäistä päivää siellä poijjaat satoikin. Ne päivät käytettiin tehokkaasti nukkumiseen ja lepäämiseen ja käytiinhän me toisena päivänä katsomassa pääkaupungissa Victoriassa pankkiasiat kuntoon (jostain syystä pankkiautomaatti ei halunnut antaa tarpeeksi rahaa). Pääkaupunkiin mentiin linja-autolla. Jos menette linja-autolla niin näin naisena voin varoittaa: Korkeanpaikankammoiset voi ottaa tuplasetin rauhoittavia. Hienot on maisemat. Joo-o. Mutta tiet oli kapeita. Ja mutkaisia. Ja kuskit KekeRosberg goes insane. Ja bussissa ei oo ilmastointeja. Ei välttis myös toimivia tuulilasinpyyhkimiä. Noi kaksi asiaa + ulkona oleva lämpö + noin 58 kappaletta hikoilevaa ihmislihaa sisällä, aiheuttaa väistymättä ikkunoiden huurtumisefektin. Onneksi on aina joku bussiasiakas joka voi rentulla pyyhkiä lasia sisäpuolelta. Aijuu. Ne ei pidä bussin ovia kiinni. Mutkissakaan. Mutta halpaa bussilla liikkuminen on. Se maksoi (aina matka oli minkä pituinen oli) paikallista fyrkkaa vitosen. Joka nyt sitten on euroina.. öö... 28 senttiä ja rapiat. Eli ei mitään. Enkä mä moiti bussikyytiä, ei.. se vaan oli sellanen mieleenpainuva. Vähän niinku ois huvipuistossa.
Jostain luettiin että ostakaa hyvät ihmiset viinipullo jo kentällä, koska siellä se on kallista. Paskat. Tai no, mä en oo viiniekspertti. Ostin tetrapakin viiniä, maksoi 108 rupiaa. Joka taas on noin 6,2€. Paikallisesta supermarketista siis. Ja koska meillähän oli kokkausmahdollisuus siinä meidän bungalowissa, me tehtiin itse safkat. Taas paikalliseen supermarkettiin. Paikallisella supermarketilla tarkoitan peräpökkölän r-kioskin kokoista puljua, jonne on tumpattu kaikkea vähän vaipoista viinaksiin. Ja hintataso ruokatavaroissa on kyllä alle suomen, että se siitä kalleudesta.
TOISAALTA: Jos menet syömään ravintolaan (joita saa joskus jopa etsiä paikkapaikoin saarta) saat varmasti menemään rahaa. Me käytiin kerran raflassa ja monesti otettiin ruoka jostain takeawaypaikasta. Siellä pakki ruokaa maksoi noin 50 rupiaa (noin 3 euroa) ja sait varmasti vatsan täyteen. Maistettiin haitakin. Parempi niin päin. Kuulemma naapurisaaren edustalla oli pyydetty sharkkis, muttei siitä sen enempää, se ei oo siellä enää, syötiin se.
Koska me oltiin ulkona hotelli-illuusioista nähtiin paljon myös paikallista väestöä kun asuittiin käytännöllisesti katsoen keskellä heitä. Valaisevaa sanoisin. Paikallisista muuten taisi olla naisia suurin osa. Suhdeluku on jotain kolmen suhde yhteen. Se muuten näkyi jo busseissa.
Tavattiin muuten sen naapuri-ökyhotellin turvamies rantsussa. Oikein mukava sälli! Puhelias kuin mikä ja tekee musiikkiakin sivutyönään. Kutsui meidät sitten vapaapäivänään päivänvittoon. Kierrettiin taas pääkaupunkia ja käytiin katsastamassa paikan ehkä se "turistirysä" paikka eli Beau Vallon. Jos haluaa seyschellimatkaltaan helppoa ja nopeaa, se vois olla se paikka.
Takaisin paikallisiin: Palkathan siellä paikallisilla ei ole hurjat, parisensataa euroa kuukaudessa. Samalla jutustellessa paikallisten kanssa, saatiin aika paljon tietoa kuinka siellä(kin) paratiisissa asiat oikeasti on. Kyllähän siellä aika paljon ulkomaalaisomisteisia hotelleja on ja käytetään ulkomaalaista työvoimaa, joille muuten maksetaan parempaa liksaa jostain syystä. Joten: Ostettiin tuliaiseksi nimenomaan noita levyjä, niin ainakin tuettiin paikallista.
Matkan loppupäivinä sää suosi. Oli kuuma. Tehtiin muutamia bussiretkiä, katsasteltiin eri biitsejä. Käveltiinkin, mutta siinä kuumuudessa ja olemattomien tienpientareiden tähden bussin kyydissä oleminen tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin bussin kylkeen liiskautuminen.
Jokatapauksessa suosittelen. Ihana paikka. Turkoosi meri, mukava meininki.
Matkailija, muista vastuusi
Seychellit on se paikka Intian Valtamerellä jota kutsutaan paratiisisaareksi. Ja samalla ihan törkeän kalliiksi paikaksi. No, se on totta ja tarua.
Olimme siis omatoimimatkalla. Katseltiin pitkään ja hartaasti majoituspalveluita. Löydettiin aika edullinen mesta, sellainen oma pikku talo, joka sijaitsi isänäperheen talon vieressä. Tosi edulliseksi sen meidän majoituksen teki se tosiasia että lähes vieressä sijaitsi Maya Resort 1500-4000€/yöhintoineen.
Sitten varattiin lennot. Niitäkin oli samalla katseltu, ja päädyttiin kahden vaihdon lentoon. Oli halvimpia mitä löydettiin. Vaihdettiin konetta Saksassa ja Abu Dhabissa. Helsingistä Mahén saarelle kesti matkustusaikaa siis noin 18 tuntia, siis vaihtoineen kaikkineen. Onneksi oli ne vaihdot, niin sai jaloitella edes tovin siinä. Ennen Helsinkiä istuttiin autossa se 5 tuntia.
Anyway, matka oli pitkä, mutta se unohtui aikalailla heti kun pääsi kohteeseen. Siellä oli lämmintä ja vihreää. Niin ja siis lämmintä! Sanoinko että siellä oli lämmin? Nythän siis istun tässä patterin edessä ja katson ulos jossa näkyy lunta, tuiskua ja pakkasta.
Satuttiin tulemaan juuri keskelle trooppista syklonia. Joka oli muuten harvinaisen vahva. Ja siellä ei ollut satanut pariinkymmeneen vuoteen sillätavalla raskaasti kun nyt oli satanut (ja satoi). Mutta se nyt ei haitannut eikä huolettanut juurikaan koska a) matka oli pitkä - väsytti ja b) siellähän oli lämmin! Sellanen +33. Ei paha.
Pari ensimmäistä päivää siellä poijjaat satoikin. Ne päivät käytettiin tehokkaasti nukkumiseen ja lepäämiseen ja käytiinhän me toisena päivänä katsomassa pääkaupungissa Victoriassa pankkiasiat kuntoon (jostain syystä pankkiautomaatti ei halunnut antaa tarpeeksi rahaa). Pääkaupunkiin mentiin linja-autolla. Jos menette linja-autolla niin näin naisena voin varoittaa: Korkeanpaikankammoiset voi ottaa tuplasetin rauhoittavia. Hienot on maisemat. Joo-o. Mutta tiet oli kapeita. Ja mutkaisia. Ja kuskit KekeRosberg goes insane. Ja bussissa ei oo ilmastointeja. Ei välttis myös toimivia tuulilasinpyyhkimiä. Noi kaksi asiaa + ulkona oleva lämpö + noin 58 kappaletta hikoilevaa ihmislihaa sisällä, aiheuttaa väistymättä ikkunoiden huurtumisefektin. Onneksi on aina joku bussiasiakas joka voi rentulla pyyhkiä lasia sisäpuolelta. Aijuu. Ne ei pidä bussin ovia kiinni. Mutkissakaan. Mutta halpaa bussilla liikkuminen on. Se maksoi (aina matka oli minkä pituinen oli) paikallista fyrkkaa vitosen. Joka nyt sitten on euroina.. öö... 28 senttiä ja rapiat. Eli ei mitään. Enkä mä moiti bussikyytiä, ei.. se vaan oli sellanen mieleenpainuva. Vähän niinku ois huvipuistossa.
Jostain luettiin että ostakaa hyvät ihmiset viinipullo jo kentällä, koska siellä se on kallista. Paskat. Tai no, mä en oo viiniekspertti. Ostin tetrapakin viiniä, maksoi 108 rupiaa. Joka taas on noin 6,2€. Paikallisesta supermarketista siis. Ja koska meillähän oli kokkausmahdollisuus siinä meidän bungalowissa, me tehtiin itse safkat. Taas paikalliseen supermarkettiin. Paikallisella supermarketilla tarkoitan peräpökkölän r-kioskin kokoista puljua, jonne on tumpattu kaikkea vähän vaipoista viinaksiin. Ja hintataso ruokatavaroissa on kyllä alle suomen, että se siitä kalleudesta.
TOISAALTA: Jos menet syömään ravintolaan (joita saa joskus jopa etsiä paikkapaikoin saarta) saat varmasti menemään rahaa. Me käytiin kerran raflassa ja monesti otettiin ruoka jostain takeawaypaikasta. Siellä pakki ruokaa maksoi noin 50 rupiaa (noin 3 euroa) ja sait varmasti vatsan täyteen. Maistettiin haitakin. Parempi niin päin. Kuulemma naapurisaaren edustalla oli pyydetty sharkkis, muttei siitä sen enempää, se ei oo siellä enää, syötiin se.
Koska me oltiin ulkona hotelli-illuusioista nähtiin paljon myös paikallista väestöä kun asuittiin käytännöllisesti katsoen keskellä heitä. Valaisevaa sanoisin. Paikallisista muuten taisi olla naisia suurin osa. Suhdeluku on jotain kolmen suhde yhteen. Se muuten näkyi jo busseissa.
Tavattiin muuten sen naapuri-ökyhotellin turvamies rantsussa. Oikein mukava sälli! Puhelias kuin mikä ja tekee musiikkiakin sivutyönään. Kutsui meidät sitten vapaapäivänään päivänvittoon. Kierrettiin taas pääkaupunkia ja käytiin katsastamassa paikan ehkä se "turistirysä" paikka eli Beau Vallon. Jos haluaa seyschellimatkaltaan helppoa ja nopeaa, se vois olla se paikka.
Takaisin paikallisiin: Palkathan siellä paikallisilla ei ole hurjat, parisensataa euroa kuukaudessa. Samalla jutustellessa paikallisten kanssa, saatiin aika paljon tietoa kuinka siellä(kin) paratiisissa asiat oikeasti on. Kyllähän siellä aika paljon ulkomaalaisomisteisia hotelleja on ja käytetään ulkomaalaista työvoimaa, joille muuten maksetaan parempaa liksaa jostain syystä. Joten: Ostettiin tuliaiseksi nimenomaan noita levyjä, niin ainakin tuettiin paikallista.
Matkan loppupäivinä sää suosi. Oli kuuma. Tehtiin muutamia bussiretkiä, katsasteltiin eri biitsejä. Käveltiinkin, mutta siinä kuumuudessa ja olemattomien tienpientareiden tähden bussin kyydissä oleminen tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin bussin kylkeen liiskautuminen.
Jokatapauksessa suosittelen. Ihana paikka. Turkoosi meri, mukava meininki.
Matkailija, muista vastuusi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)