Mummolle terveisiä!

Äiti, oon telkkarissa, eikun lehdessä!

Mä tiesin että SE ilmestyy tänään. Jännitti. En ollut nähnyt SITÄ.
Joten aamulla kauppaan ja ostamaan lehti. Sitäennen voin kertoa taustoista.

Olin joskus syksyllä kaverin luona kylässä. Se valmistautui lähtemään rimpsalle. Mä hengailin siin muuten vaan, jauhettiin pas.. tärkeitä asioita hirveän viisaina. Musiikki soi taustalla. Puhelin soi. Ja koska numero oli outo, ja koska oli jo ilta, ajattelin että jopas lehtilauppiaat soittaa myöhään.
Vastasin. Ja koska musiikki soi taustalla ja yhteyskin oli vähän heikko, kuulin vaan "Susse.... plaaplaaplaajotain... lehti... jotain plaaplaa.. hei!"
Johon minä että, no hei.
"Sä oot pudottanut tosi paljon painoa!"


... mitä? Ajatukset kävi kuumana. Mistä lehtikauppias tietää miten läski oon ollut. Olin iso joo mutta ei se nyt kuuhun näkynyt.. vai näkyikö? Näkyy se Kiinan muurikin.. eiku mitä.. ???
No vastasin lopulta tosi hennosti "jooo-o...?"

Ja sitten alkoi tulla tekstiä ja aloin olla kartalla edes vähän.

Koska olen vuodattanut elämääni Sini Tarkkiselle jo ihan www.pinup.fi mallikilpailujen alkuhaastatteluissakin, ja koska hän tietää mut ja mun painokamppailut, oli hän antanut mun tiedot ja siitä tämä tuli. Susse kertoi kuvauksista ja painonpudotustarinan kirjoituksesta. Olin kyllä heti mukana. Jos voin ketään auttaa, edes kertomalla omat heikkoudet, pelot, surut, murheet ja sitten taas ne onnistumiset, niin ihan varmasti mukana ollaan. Sovittiin niin että sähköpostiin kilahtaa iso vino pino kysymyksiä, minä vastaan (pitkästi) ja kerron elämäntarinani. Plus että soitellaan. Ja siitä juttu sitten kirjoitetaan, kun välimatkaa (ja lapsia) on esteenä niin ettei haastattelu kasvokkain onnistuu.

Sähköpostiin tulikin vino pino kysymyksiä, joihin aloin vastata heti. Ja koska olen tyyppinä sellainen etten tykkää jättää kesken mitään, kirjoitin koko halavatun elämäntarinan heti alta pois. Mä olen kyllä aina tykännyt kirjoittaa, noin jos ajatellaan itseilmaisun muotoja. Se on tapa joka tulee luontevasti. Sisältö ja äidinkielelliset puutteet onkin asia erikseen. Anyway, siis stoori tuli kirjoitettua heti, iltahan siinä meni ja Susse sai tarinanraakileen siitä, josta sitten sai kirjoittaa lehdelle sopivan mitoiltaan ja sisällöiltään.

Voin kertoa että helppoahan se ei ollut. Kun piti käsitellä siinä ne omat puutteet, virheet, kaiken sen tuskan, sen häpeän, ne luulot.. Kaikki ne tunteet. Koska jos kirjoittaa kyllä sen siinä muistaa samalla. Sen kun isä jäi asumaan Ruotsiin kun muutettiin suomeen. Ne vuoden tapaamistauot. Ne hetket kun isä tuli luokkaretkelle holhoajaksi, ja lähti sitten siinä pois. Ja kun tietää että nähdään sitten ensivuonna... Ja siis sen isän lähdön todisti koko se luokka. Oli hieman alaston olo siinä hetkessä.
Sitten mummo. Mummu oli sellainen idoli. Spesiaalitärkeä mulle. Mummo joka lupasi hoitaa ja suojella mua isän puolesta. Ja mummonkin kuolema. Se oli sama kuin isä olisi uudelleen viety pois, ja sitten mummokin.
Tai se kun vanhin poika oli pieni  (ja tosi vaikea ja allerginen eikä se nukkunut ja...) ja mies palasi inttiin ja odotin toista lasta. Ja synnytin sen yksin. Mies oli loppusotasilla. Kauheaa aikaa muuten. En oo varmaan toipunut siitä vieläkään, noin siis henkisesti. Ja paljon muita asioita.. Raskaita asioita.

Mulla on ollut vaivana koko elämäni aikana epävarmuus. Ja pelko siitä että mitä mulla on, otetaan pois. Sellanen luottamuspula. Mä en ole yhtään varma itsestäni ja siitä kelpaanko muille.
Mutta ehkä koska olen jo pienenä tottunut jakamaan tuskaisetkin hetket aika julkisesti, ei tää ole mulle sillälailla vaikeaa jakaa omia hetkiä kuitenkin uppo-outojen ihmisten keskellä. Itseasiassa mun on vaikeampi näyttää sitä läheisille, koska läheiset on omaa verta. Ja silloinhan se koskettaa niitä melkein yhtä paljon kuin se koskettaa mua. Ei sellaista halua muille jakaa. Siis pahaa oloa.

Takaisin juttuun: Susse kirjoitti hienon tarinan. Kiitos siitä hänelle. Kiitos Sinille että sain jakaa tämän tarinan muiden kanssa ja samalla tuli läpikäytyä itse oma tarina. Ja miten tähän on saavuttu.

Kuvaukset suoritettiin marraskuussa 2012. Aamulla joskus kello viisi (?) mua vietiin Seinäjoelle, siitä junaan, että aamuksi ehti Helsinkiin. Ensin menin Studio Skaalaan. Siellä minut meikattiin, kammattiin ja stailattiin. Minua odotti siellä meikkaaja Katja Teinilä, stylisti Katariina Kaatrasalo ja kuvaaja Johanna Levomäki. Stylisti katsoi alkuun vaatteet. Sain kahvikuposen ja hommiin. Katja teki upean meikin. Aloin melkein itkeä. Mutta kun ei saanut niin piti purra huulta. Sitten Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. (Siellä on muuten hiton kuuma villapaidassa..)
Kuvaukset käsittääkseni meni ihan hyvin. Haastavinta on, kun ei omista piilareita ja on ilman silmälaseja ja on -6.5 näkö, on hankala hahmottaa savukoneen suoltaman sumun keskellä kun huudetaan: "Katso vähän tännepäin!" :D

Mukavaa oli. Nälkä oli mutta ei haitannut. Onneksi vettä sai, niin pysyi helteellä tolpillaan ja tiimi huolehti niin hienosti hyvinvoinnin. Aivan mahtava kokemus.

Menihän siinä varmaan muutama tunti, jonka jälkeen säntäilin hotelliin, soitin serkulle että trehvataan siellä ja siitä muihin kuvauksiin.
Illalla kello seiska sain R U O K A A. Mahtavuutta. Söinkin silloin aamulla, ennen junaan menoa :D
Siinä se pääpiirteittäin oli. Juttu ilmestyi tänään. Näin kuvatkin tänään ekaa kertaa. Mua ei edes nolota. Mun mielestä se on hieno tarina siitä laihdutuksesta ja vähän sitä infoa miten ja miksi. KG-lehti, tammikuu 2013


Mutta mummolle sinne tähtitaivalle terveisiä. Samalla sisulla mennään ja varmasti pärjään. Se on mummo sinulle lupaus. Ei tarvitse huolehtia :)

Rakkaudella: Tina