Filmaten

Mä luin tänään. Ei, siis en lukenyt nyt mitään mieltä ylentäviä opuksia vaan lehtiä ja uutisia.
Luin ensin naistenlehdessä jutun jossa puhuttiin miten digikamerat on muuttaneet elämänmallia. Ja nyt luin tämän tutkimuksen, jossa siis kerrotaan fb-kateudesta.


Ja Totta. Muistan vielä ajan jolloin 36 kuvan filmirullan osto oli ihan törsäystä. Eikä tasan voitu tarkastaa millä ilmeellä ollaan, onks tukka hyvin näkyyks kello. Kuvat tuli sellaisena kuin ne oli. Siinä oltiin omimmillaan. Mää nyt oon tän näköinen ja that´s it.

Nykyään otetaan uusiksi kuvia niin kauan että jokainen seurueen väki on suhteellisen tyytyväinen kuvaansa. Silotellaan. Tasotellaan. Luodaan jonkinlaista illuusiotakin. Mä mietin nyt sitä, millätavalla se muuttaa ihmistä ja ihmisen minäkuvakäsitystä. Kun on mahdollisuus retusoida kaikki ikävät asiat kuvasta pois. Riittääkö lopulta mikään? Kun on vääränlainen hymy, otetaan uusi kuva. Tukka huonosti, otetaas uusi kuva..Fotaroidaan kaksi kuppikokoa lisää ja oikeaan käteen hauis. Ja lopulta peilistä näkyy ihan toista mitä kuvissa. Pitääkö se peilikuva korjata siihen mitä kuvissa näkyy? Voisin kuvitella että hieman vaikutusalttiin luonto ei kestä tätä. Kun on pakko olla jotain mitä ei oikeasti ole. Ja miten ympäristö siihen reagoi? Kun haluu kaikki.

Saako sitten lopulta mitään. Muutakuin pahan mielen?

Vattujen kevät. Eikä paljon ees mansikoita.

Tänään ei ole ollut mun päivä. Asiat mitkä vois mennä pieleen, on mennyt pieleen. Ärtymiskynnys on ylitetty. Mä siedän (omasta mielestäni) aika paljon ärsykkeitä ja yritän aina katsella asioita eri perspektiiveistä, mutta aina ei vaan jaksa. Tänään mulla on oikeus mököttää. Ja olla takakireä. Ahdistua. Tuskastua. Ja syyllistää vähän itteeni. Ois pitänyt tietää.

Tänään lisäksi eloon heräsi mun sisäinen kukkahattutäti. Se just liittyy netin ihmeelliseen maailmaan, mutta koska mulla on se kukkahattutäti nyt sisälmyksissäni niin en voi edes avautua siitä. Just tässä netin ihmeellisessä maailmassa.


Mun mieliala on nyt ollut muutenkin surkea koko viikon. Varmaan johtuu vuorovesistä ja kuun liikkeistä. Viimeyönä näin unta että meillä oli miehen kanssa perheyritys. Me toimittiin palkkamurhaajina. Mies ei ees osunut ja tuli pikku riita. "Anna ku äitis näyttää, ei tollalailla..." ja sitten se toinen on "Mene sinä nyt mäkeen, anna mun keskittyä..." Toissayönäkin oli joku samantyyppinen riemukas (not) uni, mutta sitä en muista. Mutta aina kun tollaisia unia näkee, tuntuu kun ois nukkunut tosi huonosti. Ja jos mä nukun huonosti, silloin mulla ON huono päivä. Sitäpaitsi oon syönyt huonosti. Se ei tarkoita nyt sitä että oisin syönyt jotenkin vähän. Ei... kun just päinvastoin. Jotenkin tähän kaikkeen tuskastuneena olen taas iloisesti vetänyt kaikkea, paljon kaikkea ja varsinkin paljon kaikkea jota ei saa syödä. Sekin tekee varmaan osaärtymyksen. Tai siis korjaus; se tekee ärtymystä. Lisäksi mulla on joku kurkkupöpö, on raskas hengittää ja I feel like shit. Niinku kaiken tän "jalkojasärkeekolottaatuntohäiriötäleukaeimeekiiväliinlähteenäkö". Ei paha. Ootan sitä hetkeä että pääsee tosissaan tutkimuksiin. Jos ne tutkisi. Joskus.

Positiivisemmat jutut: Kolme yötä kesään on. Laskin aivan itse äsken.
Mulla on pakattuna bikinit, vaatteet, ja oikeastaan kaikki.. Passi ja matkadokumentit puuttuu. Pitää tulostaa. Ja sitten Seychellit kutsuu. Olen fiilistellyt kovasti kuvien ääressä ja miettinyt kuinka paljon ne kusee todellisuudesta. Toivottavasti positiivisempaan suuntaan.

Rakas päiväkirja..

Nyt tympii!

Älä kysy mikä. En edes tiedä. Tai no, olen tympiintynyt jatkuvaan kipuiluun. Helpompi sanoa ettei ole paikkaakaan jossa ei olis vaivaa. No kuitenkin, ehkä se on nyt sitten sitä. Onneksi tuli sairaalalta kirjeet tutkimuksiin. Niin neurolle kuin suu(ja sorkkatauti) polille. Voi kun kestäisi sinne asti.

Sitä ennen tulee olemaan kuitenkin L.O.M.A
Loma jota suunniteltiin, loma joka meinasi peruuntua, mutta kuitenkin mies sitten varasi. Loma, joka on erilainen loma mitä on ennen tehty. Nyt mennään omatoimimatkalle. Seychelleille. Onko aika panikoida ja saada sätky? Seychellit on yksi unelmakohteista ja nyt se näemmä toteutuu!

Mä oon yleensä aika hyvä jännittämään ja keksimään kauhuskenaariot. Mutta jostain luin että se on naisten primitiivinen reaktio ja siis kuuluu asiaan. Hyvä. Siitä sitten ei tarvi panikoida. Mutta kieltämättä nyt alkaa jännittää. Hyvin vähän olen matkustellut ja sen kautta tietoisuus siitä, kuinka mikäkin toimii on todella vähäinen. Nyt jännittää kun varatessa matkaa tuli kaksi vaihtoa. Vaihtuuko ne laukut automaattisesti? Mitäs jos ne hukkuu matkalle? Tai ei ehdi jatkolennoille? Ja sitten se pahin, jota siis en oo pelännyt koskaan, mutta mies antoi saunassa valistuksen lentokoneista ja turbulenssista. Oli väärä ratkaisu kertoa mulle. Siis se kone tipahtaa. Ja jos selvin siitä jatkolennolle, se toinenkin kone tipahtaa. Ja viimeistään se kolmas kone sitten tippuu! Se on varma. Siis on pakko riipaista hirvittävä känni koneessa ja olla tukka silmillä. Yritän tässä nyt vaan sitä juopon tuuria.

Ainiin. Ostin ripsitarvikkeita omiksi huviksi ja ajattelin ruveta harjoittelemaan niiden laittoa. Tilasin Tukkukauneudesta tarvikkeita. Kiitos muuten heille hyvästä palvelusta!  Nyt pitää kokeilla niitä laittaa sivullisille uhreille, joilla on aikaa maata koko päivä selällään ja vielä tekemättä mitään (ei perverssillä tavalla).

Mutta jos nyt keittelisi kahvia ja tekisi jotain mikä piristäisi päivää.

Ajatusmylly - osa 1

Mun on pakko jatkaa samasta teemasta jauhamista kuin viimekerralla, paitsi ehkä eri näkökulmasta. Ja totutusti se varmaan laajenee ihan muuksikin aiheeksi mutta...


Mä sain palautetta. Paljon hyvää palautetta. Kiitos kaikille!!! On sellainen epätodellinen olo.
Palautteen sisällöstä täytyy sanoa sen verran, että muutama sanoi, että oon heille esikuva. Ja sitten ihan suoraan mun ajatukset. Voi tsiisus, ei. Naurun kanssa. Miksi? Mulla on ainoastaan kehaistavana (?) saavutuksena painonpudotus. Ja voin kertoa että mulla on enemmän työtä ollut nyt jojoillessa tätä 1-4 kilon paikkeilla. Pysyykö, ei pysy, pysyykö..
Kun ei oo mitään kannustinta, siis sellaista" JEEE laihduin 20-kiloa just ja vielä lähtee vähän kuin itsestään!!!"
Niin. Siis nyt on hankalaa. Kauhea skenaario on, että kun iän myötä on pikkusen hankalampi pitää painoa yllä ja sitten on näitä muita rajoittavia asioita, niin onpahan vaan hankalaa ylläpitää.. Ja se pelko jos ei pysty ylläpitämään painoa. Niin, sekin on tuolla takaraivossa. Juuri tuon takia ei tunnu mitenkään esikuvalliselle. Heikkoluonteinen ihminen jatkuvassa taistelussa. Niinkuin me kaikki, tietysti. Mutta silti.

No kuten feissarissa saatoin ilmaista eilen illalla oli pöydässä vähän liikaa ruokaa. Siis oli. Söin ne. Sehän se mun ongelma... Joten tänään PITÄIS lenkkeillä 40 kilsaa ja hiihtää saman verran ja syödä herne yhdistetyksi aamupalaksi, lounaaksi, välipalaksi, päivälliseksi ja iltapalaksi että tää päivä kompensois eilistä syömistä. Mutta: Perisyntini numero yksi. Olen laiska. Liikkumaan. Ottamaan itseäni niskasta kiinni. Yleensäkkin tekemään jotain itseni puolesta. No sen voin sanoa että vanha Tina varmasti jäis tähän istumaan koko päiväksi ja masentuis. Ja söis sitten. Mä nyt aion ainakin ulostautua. Olkoonkin halvatun kylmä. No okei, mä en lenkkeile, enkä tee mitään ylisuoritusta. Tosin ylisuoritukselta tuntuu jo saada kaikki eri-ikäiset pikkupojat liikkeelle samaan aikaan. Kun kaikilla on yleensä joku ongelma silloin kun pitäis lähteä.. Lainataan tähän viisaan tätini sanontaa: "Nälkä on, janottaa, pissittää ja kakittaa..." Se kuvaa varmaan aika hyvin sitä lasten kanssa toimimista. Plus että meidän terroristit (lue; lapset)  ottaa toisiltaan senkkaa nenästä ja se voittaa joka ei oo kuollu ja on ensimmäisenä pihalla. No sen jälkeen äiti on vähän väsynyt ja otsasuoni pullottaa. Onkin kivaa ja hyvä tunnelma lähteä jonnekkin ilakoimaan! Tuo oli ironiaa. Ei oo. Kaikilla on palkokasvi nenässä. Ketään ei kiinnosta. Riisutaanko vaan kaikki vaatteet ja ollaan sisällä.

Nyt kun olen aika hyvin keskittynyt huonoihin puoliin itsessäni, ois varmaan aika keskittyä välillä hyviinkin puoliin itsessäni. Haaste siitä kaikille lukijoille. Ole hyvä ja mieti mitä hyvää sinussa on, ja sitten uskallatko sanoa sen ääneen? Miksi muuten suomalaisessa menttaaliteetissä ihminen on heti paskantärkeä jos se kehaisee itseään? Se ois oikeasti hyväksi. Jos miettii ettei voi sanoa ääneen hyviä asioita itsestään, koska saa varmasti arvostelua. Kuinka rajoittunutta silloin ollaan? Ei uskalleta, kun ajatellaan mitä toiset ajattelee. Ja mä en nyt ajattele niitä, jotka aattelee niin mitä toiset ajattelee, vaan niistä jotka on niitä ajattelijoita, jotka ajattelee paskaa ja sitten vielä ilmaisee sen ääneen.

Ja noin ollaan saatu maailmanhistorian mahdottomin lause aikaseksi, josta kukaan ei tajunnut mitään. Hyvä!
My work here is done.

Ainiin. Tänään aion olla tosi ihana ja vitsikäs. Ja ulkoilla. Mitä siis en olisi tehnyt kaksi vuotta sitten. Ja siitä minä tykkään. Ja sit mä tuun ehkä tänne takas. Notkumaan.

Mummolle terveisiä!

Äiti, oon telkkarissa, eikun lehdessä!

Mä tiesin että SE ilmestyy tänään. Jännitti. En ollut nähnyt SITÄ.
Joten aamulla kauppaan ja ostamaan lehti. Sitäennen voin kertoa taustoista.

Olin joskus syksyllä kaverin luona kylässä. Se valmistautui lähtemään rimpsalle. Mä hengailin siin muuten vaan, jauhettiin pas.. tärkeitä asioita hirveän viisaina. Musiikki soi taustalla. Puhelin soi. Ja koska numero oli outo, ja koska oli jo ilta, ajattelin että jopas lehtilauppiaat soittaa myöhään.
Vastasin. Ja koska musiikki soi taustalla ja yhteyskin oli vähän heikko, kuulin vaan "Susse.... plaaplaaplaajotain... lehti... jotain plaaplaa.. hei!"
Johon minä että, no hei.
"Sä oot pudottanut tosi paljon painoa!"


... mitä? Ajatukset kävi kuumana. Mistä lehtikauppias tietää miten läski oon ollut. Olin iso joo mutta ei se nyt kuuhun näkynyt.. vai näkyikö? Näkyy se Kiinan muurikin.. eiku mitä.. ???
No vastasin lopulta tosi hennosti "jooo-o...?"

Ja sitten alkoi tulla tekstiä ja aloin olla kartalla edes vähän.

Koska olen vuodattanut elämääni Sini Tarkkiselle jo ihan www.pinup.fi mallikilpailujen alkuhaastatteluissakin, ja koska hän tietää mut ja mun painokamppailut, oli hän antanut mun tiedot ja siitä tämä tuli. Susse kertoi kuvauksista ja painonpudotustarinan kirjoituksesta. Olin kyllä heti mukana. Jos voin ketään auttaa, edes kertomalla omat heikkoudet, pelot, surut, murheet ja sitten taas ne onnistumiset, niin ihan varmasti mukana ollaan. Sovittiin niin että sähköpostiin kilahtaa iso vino pino kysymyksiä, minä vastaan (pitkästi) ja kerron elämäntarinani. Plus että soitellaan. Ja siitä juttu sitten kirjoitetaan, kun välimatkaa (ja lapsia) on esteenä niin ettei haastattelu kasvokkain onnistuu.

Sähköpostiin tulikin vino pino kysymyksiä, joihin aloin vastata heti. Ja koska olen tyyppinä sellainen etten tykkää jättää kesken mitään, kirjoitin koko halavatun elämäntarinan heti alta pois. Mä olen kyllä aina tykännyt kirjoittaa, noin jos ajatellaan itseilmaisun muotoja. Se on tapa joka tulee luontevasti. Sisältö ja äidinkielelliset puutteet onkin asia erikseen. Anyway, siis stoori tuli kirjoitettua heti, iltahan siinä meni ja Susse sai tarinanraakileen siitä, josta sitten sai kirjoittaa lehdelle sopivan mitoiltaan ja sisällöiltään.

Voin kertoa että helppoahan se ei ollut. Kun piti käsitellä siinä ne omat puutteet, virheet, kaiken sen tuskan, sen häpeän, ne luulot.. Kaikki ne tunteet. Koska jos kirjoittaa kyllä sen siinä muistaa samalla. Sen kun isä jäi asumaan Ruotsiin kun muutettiin suomeen. Ne vuoden tapaamistauot. Ne hetket kun isä tuli luokkaretkelle holhoajaksi, ja lähti sitten siinä pois. Ja kun tietää että nähdään sitten ensivuonna... Ja siis sen isän lähdön todisti koko se luokka. Oli hieman alaston olo siinä hetkessä.
Sitten mummo. Mummu oli sellainen idoli. Spesiaalitärkeä mulle. Mummo joka lupasi hoitaa ja suojella mua isän puolesta. Ja mummonkin kuolema. Se oli sama kuin isä olisi uudelleen viety pois, ja sitten mummokin.
Tai se kun vanhin poika oli pieni  (ja tosi vaikea ja allerginen eikä se nukkunut ja...) ja mies palasi inttiin ja odotin toista lasta. Ja synnytin sen yksin. Mies oli loppusotasilla. Kauheaa aikaa muuten. En oo varmaan toipunut siitä vieläkään, noin siis henkisesti. Ja paljon muita asioita.. Raskaita asioita.

Mulla on ollut vaivana koko elämäni aikana epävarmuus. Ja pelko siitä että mitä mulla on, otetaan pois. Sellanen luottamuspula. Mä en ole yhtään varma itsestäni ja siitä kelpaanko muille.
Mutta ehkä koska olen jo pienenä tottunut jakamaan tuskaisetkin hetket aika julkisesti, ei tää ole mulle sillälailla vaikeaa jakaa omia hetkiä kuitenkin uppo-outojen ihmisten keskellä. Itseasiassa mun on vaikeampi näyttää sitä läheisille, koska läheiset on omaa verta. Ja silloinhan se koskettaa niitä melkein yhtä paljon kuin se koskettaa mua. Ei sellaista halua muille jakaa. Siis pahaa oloa.

Takaisin juttuun: Susse kirjoitti hienon tarinan. Kiitos siitä hänelle. Kiitos Sinille että sain jakaa tämän tarinan muiden kanssa ja samalla tuli läpikäytyä itse oma tarina. Ja miten tähän on saavuttu.

Kuvaukset suoritettiin marraskuussa 2012. Aamulla joskus kello viisi (?) mua vietiin Seinäjoelle, siitä junaan, että aamuksi ehti Helsinkiin. Ensin menin Studio Skaalaan. Siellä minut meikattiin, kammattiin ja stailattiin. Minua odotti siellä meikkaaja Katja Teinilä, stylisti Katariina Kaatrasalo ja kuvaaja Johanna Levomäki. Stylisti katsoi alkuun vaatteet. Sain kahvikuposen ja hommiin. Katja teki upean meikin. Aloin melkein itkeä. Mutta kun ei saanut niin piti purra huulta. Sitten Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. (Siellä on muuten hiton kuuma villapaidassa..)
Kuvaukset käsittääkseni meni ihan hyvin. Haastavinta on, kun ei omista piilareita ja on ilman silmälaseja ja on -6.5 näkö, on hankala hahmottaa savukoneen suoltaman sumun keskellä kun huudetaan: "Katso vähän tännepäin!" :D

Mukavaa oli. Nälkä oli mutta ei haitannut. Onneksi vettä sai, niin pysyi helteellä tolpillaan ja tiimi huolehti niin hienosti hyvinvoinnin. Aivan mahtava kokemus.

Menihän siinä varmaan muutama tunti, jonka jälkeen säntäilin hotelliin, soitin serkulle että trehvataan siellä ja siitä muihin kuvauksiin.
Illalla kello seiska sain R U O K A A. Mahtavuutta. Söinkin silloin aamulla, ennen junaan menoa :D
Siinä se pääpiirteittäin oli. Juttu ilmestyi tänään. Näin kuvatkin tänään ekaa kertaa. Mua ei edes nolota. Mun mielestä se on hieno tarina siitä laihdutuksesta ja vähän sitä infoa miten ja miksi. KG-lehti, tammikuu 2013


Mutta mummolle sinne tähtitaivalle terveisiä. Samalla sisulla mennään ja varmasti pärjään. Se on mummo sinulle lupaus. Ei tarvitse huolehtia :)

Rakkaudella: Tina

Painonpudotusta menttaalikantilta

Mä olen laihisprosessini aikana ja sen jälkeen kertonut ihmisille tavasta miten olen tehnyt sen ja yrittänyt kannustaa niitä, jotka painoaan ovat alkaneet karistamaan.  Tämä juttu kertoo siitä, mitä voi olla laihdutusoperaation takana.

Se että aloittaa laihduttamiseen on suuri juttu. Ja sinä joka siinä vieressä olet, niin nyt pois näsäviisaus. Se on suuri juttu. Sitä ei tajua ellei itse aloita moista. Varsinkin kun ylipainoon liittyy monesty syömishäiriöitä ja tunne-elämän häiriöitä. Mä oon ajatellut monesti laihduttavani, varsinaisesti se päätös vaan jäi. Aloittaminen on ihan halavatun vaikeaa. Homma kusee monesti niin monesta suuntaa ettei jotenkin pysty. Siihen tarvii vaan jonkun hyvän kannustimen. TODELLA hyvän kannustimen. Mulla se oli sellainen elämän ja kuoleman- tapaus. No ei ihan mutta melkein. Siis tarvitsin ison sysäyksen.

Valmistaudu terroriin: Sulle tullaan tarjoamaan: "Syö nyt, ota nyt, ei yhteen pullaan kuole..." Kuolee siihen. Se laihis. Se vaan kuolee, jos olet alunperin päättänyt ettei yhtään.  Mulle oli tiukka 3kk jonka jälkeen sallin kerran kuussa "herkkupäivän". Eikä siis karkkia pussi, mutta jotain hyvää. Pala tavallista pitsaa, kebabrulla. Jotain spesiaalia. Mutta siis ei napaa täyteen.

Kitukuurit: En tykkää. Olen aiemmin nälässä "laihduttanut". Tuli tuplana takaisin. Opettele syömään oikein. Niin että se on sun elämäntapa ja tulee pysymään. Ole tyytyväinen.

Liikunta: En ole ollut liikkuvainen. En harrasta. Liikunta on hyväksi. Tiedän. Niille jotka aloittaa liikunnan good for you. Itse hoidin laihiksen normitavalla. Syömällä. Ja vähemmän kuin kuluttaa. Sehän se..

Tekosyyt: Huono juttu. Luvatut asiat pitää pitää. Varsinkin itselle. Älä aseta itsellesi liian suuria tavoitteita. Älä hätäile. Omaan tahtiin. Älä vertaile itseäsi ja painonpudotusta muihin. Aseta itse omat tavoitteesi. Niistä älä tingi. Jos menee paremmin kuin kuvittelit, se luo lisäuskoa, lisämotivaatiota ja itsetuntoa.

Valmiit vastaukset: Niitä ei ole. "Anna lista mitä söit" on tuttu kysymys mulle. En anna. Voin kertoa mitä oon suurinpiirtein syönyt, mutten voi kertoa kuinka paljon, monenko aikaan, mitä tein päivällä, montako askelta otin, kuinka pitkä päivä oli jne. Mä oon itse kokeillut itse mikä toimi mulla. Se ei välttämättä toimi toisella. Ole valmis tekemään myös pohjustustöitä. Paino saattaa jumittaa. Se on normaalia. Älä lannistu!

Harhaluulot: Kun on pudottanut painoa elämä on auvoista ja ihanaa. Itsetunto kohdillaan ja sitärataa. Väärin. Painonpudotus ei takaa sitä. Toki on kivempaa ostaa esim vaatteita koossa 38  kuin 48. On se vaan jännää. Mutta korvien väliin pelkkä painonpudotus ei tervehdyttävällä tavalla välttämättä vaikuta. Ne sun vanhat syömistavat puskee päälle. Mä tappelen niitten kanssa koko ajan. Pää on ihan yhtä sekaisin kuin ennenkin. No miinus se että ostan suht normikokoista vaatetta. Mutta muuten olen ihan sama Tina kuin ennenkin.

Elämäntarinaa luvassa myös KG-lehdessä.


Peeäs: Jos minäkin, niin sinäkin! Ihan sitten varmasti!


T:  Ex- selkärangaton

Lumipalloefekti

Olen nainen joka tykkää kaikesta kauniista. Olen nainen joka osaa ajoittain olla hirvittävän kriittinen itselle..


Me, myself and Mirror:

Tapaus alkaa vessan peilin edessä. Jossa on muuten seitsemästä valosta sammunut viisi. Mutta ne kaksi pirun spottivaloa suolsi sen valonsa mun naamatauluun ja päälaelle.

Seuraa huomio tyvikasvusta: Kas, mulla on tyvikasvua. Eiku mitä vit.. Onko tuossa harmaampaa? On? Ei? Onko? Ei oo? On? Eikä oo! On siinä saatana, kato nyt! On! Ei oo. On se ainakin vaaleempi kun 10 vuotta sitten.
Se on totta. Se on tummuusasteeltaan ehkä 2,5 astetta vaaleampaa kuin 10 vuotta sitten. Tarkka asteluku! Kampaajan ammattitaitopohja!  Kuitenkin, siis ajatus siitä että hius vaalenee herättää vision vaalentaa väriltään hiusta. Nythän se on mustaoranssi. Eli ei mustaa. Oranssi on jees. Oisko? En tiiä? Jos taas vaalentais? Ei helkkari. Ei se vaalene. Olen kokeillut. Monesti. Siinä peilistä katsoessa myös naama näyttää.. sairaalle? Oudolle? Lerpahtaneelle? Onko mulla rytty tuossa noin?? Onko? Ei oo? Voi ollakkin? Mutta miks naama näyttää noin sairaalle! Ei nyt on ostettava naamarasvaa. Tai rälläkkä jos naamarasva ei oo tarpeeks tehokas.

Josta katse siirtyy sujuvasti loppukroppaan. Kokovartalotukisukkahousut. Kaulaan asti. Ja kaikki läski pullahtaa päähän. Jes. Minkähän hintaiseksi tulee pikku Tallinnankeikka. Nip and Tuck.

Ja lopuksi kehuin itseäni hyväksi ja söin vahingossa sipsejä.


Huomenna on parempi päivä.

Vuosi vaihtui. Taas.

Jostain syystä noin 9 vuoden ajan on vuosi vaihtunut joka kolmen kuukauden välein. En tajua.. No sille siis se tuntuu. Tää alkoi siitä kun lapset alkoi olla elämässä jotenkin mukana. Jännä juttu. Sitä ennen vuodessa ehti tehdä vaikka ja mitä. Nyt näemmä ehtii tehdä viidessä vuodessa sen mitä ennen vuodessa.

Mun esikoinen täyttää tänävuonna yhdeksän. Järkyttävää! Se tarkoittaa sitä että sain lapsen 9 vuotiaana... ? Ei, mä olen että oon nyt ihan hyvässä iässä, ja muutenkin tasapainoisesmpi kuin koskaan aiemmin. Mutta ei nyt pidä ajatella että olen seesteisyyden perikuva ja huoun sellaista sisäistä voimaa ja... Ette voisi olla enemmän väärässä. Hommahan menee niin, että minä tarvitsen draamaa. Minä tarvitsen sitä että elämä on yllätyksellistä ja jännittävää, vaikka ääneen huokailenkin toiveita siitä että olisi joskus tavallista.. Se että on jotain äksöniä pitää myös liikkeessä. Ja mielen virkeänä. Toisaalta on asioita joita varmasti joka ihminen tarvitsee että ne on siinä.

Tänään on ollut poikkeuksellinen päivä:
Ensinnäkin a) Minulla ei ole ollut nälkä! (nyt on maailmanloppu tulossa, tai kuolen kohta, täytyy soittaa päivystykseen, nyt on hätä) Ja b) Mä en oo itkenyt tänään (vielä). Ja joo, jos joku kysyy minä itken JOKA PÄIVÄ. Oikein nössykkää, I know. Saatan itkeä ilosta, surusta, siitä kun lapseni katsoo mua sellaisella rakkaudentäyteisellä ilmellä, siitä kun mies nostaa lapsia syliinsä ja ne könyää sen päällä ja tajuan aina miten arvokasta se on... You know?  Kun jotkut ajattelee että kyynelehtiminen on merkki heikkoudesta, mä näkisin tän toisin. Se on mun juttu, ja se pitää mut kuosissa. Ja sen takia mä jaksan huolehtia ihmisistä..ja mitähn niille kuuluu ja pärjääkö ne ja....... miehen mielestä ärsyttävästikkin.. mutta mä taas pidän sen mun vahvuuslistassa. Tai ominaisuuksistani joista pidän.

Tuosta tulikin mieleen.. Olisi hyvä kirjoittaa lista niistä ominaisuuksista joista pitää, itsessään siis. Ja lukea ne joka aamu ja keskittyä niihin. Koska on väliin hyvä muistaa miten mukava ihminen sitä onkaan ja koska hankalintahan on useimmiten elää itsensä kanssa. Tai ainakin henkilökohtaisesti tappelen itseni kanssa joka halavatun päivä :D Mutta kun on mukava olla itsensä kanssa, pystyy keskittymään myös paremmin muihin ihmisiin.

Tällekkään vuodelle en taaskaan tehnyt sen kummempaa lupausta. Monen vuoden ajan olen ajatellut että joka päivä pitää tehdä jotain mukavaa (vaikka sitten sanoin) jollekkin toiselle. Sillä mennään tänäkin vuonna.
Ekstra"lupauksena" lupaan selvittää paremmin työkuvioita. Että jos jollain siellä on töitä tarjolla... vinkvink


Leppoisaa vuoden ensimmäistä päivää. Maailmanmuutos aloitetaan aina itsestä... Eli, tänään aion valloittaa maailman!